Miten tasapainottaa oma elämä ja ympäristön etu?

Kuva: Jonny Lindner Pixabaystä

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon. Moni voi tuntea suurta ahdistustakin ongelmasta, jolle toisaalta voimme tehdä jotain ja joka toisaalta on niin suuri, että voi miettiä, onko yhden ihmisen teoilla mitään merkitystä. Jokainen myös tietää, mitä meidän pitäisi tehdä. Lopettaa lentäminen, vaihtaa autoilu pyöräilyyn, syödä vegaanista ruokaa, kuluttaa niin vähän kuin mahdollista, ostaa harvoin ja käytettynä…

Ekologiset valinnat eivät kuitenkaan aina ole helpoimpia arjen tilanteissa. Kun tekee mieli ostaa hampurilainen, juhliin tarvitaan uusi mekko, työmatka vie ikuisuuden julkisilla ja läheisiä ihmisiä asuu pitkien matkojen päässä. Miten tasapainottaa oman elämän tarpeet ja ympäristön – ja lopulta meidän kaikkien – pitkän tähtäimen etu? Entä onko valinnoillamme lopulta mitään merkitystä, kun talouskasvu perustuu kuluttamiseen ja isommat maat eivät näytä olevan kiinnostuneita ekologisista kysymyksistä? Pohdin asiaa Espoonlahden seurakunnan nuorisodiakoni Hannen kanssa.

Luovu ajatuksesta, ettei juuri sinun valintasi vaikuta mihinkään

Huomaan monesti ajattelevani, että koska olen vain yksi ihminen, minun tekemiseni eivät juuri vaikuta kokonaisuuteen. Miksi siis luopua itselleni tärkeistä asioista, jos mikään ei kuitenkaan muutu laajemmassa mittakaavassa?

”Toi on musta hirveän vaikea kysymys, kun jos minä olen vaan se yksi tavallinen ihminen, joka tekee, sehän on vaan pieru Saharassa, ei sitä huomaa mitenkään. Mutta uskon, että valinnoilla me osoitetaan myös mieltämme”, Hanne pohtii. ”Se ei ole pelkästään sitä, kuinka paljon parempi paikka tämä maailma on, kun minä en aja yksityisautoa. Haluan näyttää, että näinkin voi elää.”

Hanne uskoo, että yksittäisten ihmisten valinnat vaikuttavat myös laajemmassa mittakaavassa:

”Se, miten me omissa kulutusvalinnoissa toimitaan, ohjataanko me rahaa sinne, missä ympäristöä käytetään vastuullisesti, on minusta iso juttu. Kulutusvalinnat merkkaa ehkä enemmän kuin se, että käydään antamassa yksi ääni eduskuntavaaleissa. Vaikka äänestäminen on tärkeää, vielä olennaisempaa on se, minne me syydetään rahaa.”

Aloita siitä, mikä on helpointa ja tee pieniä muutoksia

” Jos tuntee ympäristöahdistusta, voi miettiä, onko jotain, mikä olisi helppo muuttaa ja parantaa omassa elämässä”, Hanne vinkkaa.

On paljon asioita, joissa ekologisempi vaihtoehto on myös käytännöllisempi ja edullisempi. Kuukautissuojat ovat hyvä esimerkki tästä. Kuukuppi on mielestäni tamponeja huomattavasti kätevämpi ja mukavampi – ja ympäristöystävällisempi. Vaatteiden ostaminen enimmäkseen käytettynä on paitsi ekologista, myös huomattavasti edullisempaa. Kavereiden kanssa voi myös vaihtaa vanhoja vaatteita ja tavaroita, jolloin molemmat hyötyvät. Jos taloyhtiö mahdollistaa kierrättämisen, ei se vaadi kovinkaan paljon ponnisteluja.

Uskon, että jokaisella on valintoja, jotka ovat helppoja eivätkä vaadi juurikaan uhrauksia. Olen yllättynyt, kuinka moni ihminen, jonka kanssa olen keskustellut, on vähentänyt esimerkiksi lihansyöntiä, vaikkei olekaan lopettanut sitä kokonaan. Pienet muutokset ovat myös usein kestävämpiä kuin isot uhraukset.

Pohdi myös isompia valintoja

Aina isot ratkaisut eivät ole mahdollisia. Esimerkiksi edellisessä työpaikassani autosta luopuminen tuntui vaikealta, kun työmatka olisi pidentynyt 10 minuutista jopa tuntiin. Muutettuani Tukholmaan kuitenkin tajusin, etten tarvitse enää autoa ja nyt julkisen liikenteen käyttäminen työmatkoihin on helppoa. Sen sijaan lentämisestä en olisi valmis luopumaan tässä tilanteessa. Asuuhan suurin osa läheisistäni toisessa maassa. Se ei kuitenkaan estä minua harkitsemasta, milloin, kuinka kauas ja kuinka usein on tarpeellista lentää.

Myös Hanne rohkaisee miettimään omia valintojaan niiden resurssien mukaan, mitä sillä hetkellä on:

”Jokainen ponnistelee niin paljon kuin itse kykenee omilla resursseillaan ja mahdollisuuksillaan, Se, että muuttaa pieneen mökkiin käytännössä mitään kuluttamatta, on hieno ratkaisu siltä, joka siihen pystyy. Se ei ainakaan minulle sopisi, se olisi minulta liian paljon vaadittu. Haastan itseäni ja muitakin miettimään, mitä itse tarvitsee siihen, että elämä on suunnilleen onnellista ja tyytyväistä. Voi kokeillakin sitä, miten vähällä voisi tulla toimeen ja mitkä on niitä asioita, mitä oikeasti elämäänsä tahtoo. Mistä pystyy luopumaan ilman, että omasta elämästä tulee liian kurjaa sen takia”, Hanne miettii.

Ajatukset vaikuttavat siihen, miten toimimme

Onko ympäristöahdistus sitten hyvä vai huono asia? Kuuluuko meidän tuntea ahdistusta tilanteessa, jossa tekomme vaikuttavat maapallon tulevaisuuteen? Vai onko ahdistus vain elämäämme turhaan rajoittava asia, josta olisi hyvä päästä eroon?

”Ympäristön tila on sellanen tällä hetkellä, että pelkästään paha se ympäristöajatteluun herääminen ei ole”, Hanne muistuttaa. ”On myös totta että meitä kehotetaan kahteen suuntaan, talouskasvuun ja ympäristöajattelun suuntaan. Mä jotenkin ajattelen, että vielä demokratiaa vahvempi hallintomalli tässä ajassa on kapitalismi ja siinä mielessä pieni ahdistus ei haittaa. Ahdistus saa myös ihmisen toimimaan. Ei sitä tarvitse pelätä.”

Liika ahdistus voi kuitenkin johtaa vain lamaantumiseen, mikä taas ei auta ketään. Toiminta on hyväksi, mutta turha ahdistus ei. Myös Hanne näkee asiassa armollisemmankin puolen:

”On tämä kaikki olemassa myös meitä tämän ajan ihmisiä varten. Totta kai meidän täytyy toimia ympäristön hyväksi, mutta jatkuvasta ahdistuksesta ei ole mitään hyötyä eikä siitä, että yksi ihminen luopuu kaikesta – ellei siitä itse nauti. Enemmän on kyse siitä, että yksi ihminen, joka on tajunnut, haluaa vaikuttaa asioihin. Jos se, mitä tekee, ahdistaa kauheasti, on todennäkösesti väärällä tiellä ja täytyy miettiä, kulkeeko oikeaan suuntaan ja onko ne valinnat olleet oikeita.”

Kuva: Susanne Jutzeler, suju fotografie, Pixabay

Lue myös:

Miten olla onnellinen? Kuusi ajatusta, jotka auttavat matkalla

Maailma on mahdollisuuksia täynnä – mutta kenelle ja millä ehdoilla?

”Aina on toivoa jäljellä” – Jenna selvisi vaikeasta lapsuudesta ja haluaa nyt auttaa muita

Mainokset

Elämää pahamaineisessa Tukholman maahanmuuttajalähiössä

Rinkebyn pääkatu Rinkebystråket. Kuva: Irene Rautanen

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Ongelmalähiö, rikollisjengit, pahamaineinen… muun muassa näitä sanoja saa hakutulokseksi, kun kirjoittaa hakukoneeseen Tukholman kaupunginosan Rinkebyn nimen. Ylen artikkeleista selviää, että siellä on poltettu autoja ja heitetty poliiseja kivillä. Tuloerot kasvavat, ihmisten terveys on huono, lapsilla on reikiä hampaissa ja äänestysaktiivisuuskin on alhaisempaa kuin muualla. Kuvaaja kuvaisi mieluummin Kongon kapinallisia kuin Rinkebyssä.

Muista lähteistä taas selviää, että alueella on väkivaltaisuuksia eikä edes kuljetusfirma uskalla ajaa Rinkebyhyn. Suomen maahanmuuttokriitikot pitävät Rinkebytä varoittavana esimerkkinä siitä, mihin maahanmuutto voi johtaa. Toisaalta mainitaan myös, että Tukholma on alkanut kunnostaa lähiöitään tehdäkseen niistä houkuttelevampia ja että Rinkebyn kouluun ollaan poikkeuksellisen tyytyväisiä.

Muutin itse Rinkebyhyn pari viikkoa sitten, ja sitä ennen olen vieraillut täällä säännöllisesti noin vuoden ajan. Minusta kaupunginosa näyttää melko tavalliselta, kasvavalta lähiöltä. Toki huomiota kiinnittää se, että itse olen valkoisen ihonvärini puolesta vähemmistössä ja että kauppojen ja ravintoloiden valikoima on kulttuurisesti monipuolisempi kuin mihin Suomessa olen tottunut. Millainen on todella tämä pahamaineinen lähiö, jonka asukkaista 90 prosenttia on ulkomaalaistaustaisia?

Kierros Rinkebyn alueella

On aurinkoinen päivä. Iso osa Rinkebytä näyttää hiljaiselta. Suurin osa taloista on melko uuden näköisiä ja monessa paikassa rakennetaan. Kadun varsilla on kukkaistutuksia ja kaupunginosaa koristavat myös monenlaiset taideteokset. Pimeällä taidevalikoima vielä laajenee, kun seiniin heijastetaan moderneja värikkäitä teoksia ja tylsät muoviset möhkäleet muuttuvat lampuiksi. Lasten leikkipaikkakin löytyy.

Keskustassa on kuitenkin paljon ihmisiä. He näyttävät edustavan monenlaisia etnisiä ryhmiä. On vaaleita, tummia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Huivipäisiä musliminaisia ja hupariin pukeutuneita teinejä. Joku kerjäläinenkin on joukossa.

Jotkut myyvät kadulla käytettyjä vaatteita ja muita tavaroita. Hedelmä- ja vihanneskojuista löytyy retiisien ja porkkanoiden lisäksi eksoottisempiakin kasviksia. Ilmapiiri vaikuttaa rennolta.

Poikkean ruokakauppaan. Rinkeby Matcenter tarjoaa laajan valikoiman erilaisia ruokia ympäri maailmaa. Löydän jopa ruokabanaaneja, joita olen päässyt syömään vain harvoin sen jälkeen, kun vietin kolme kuukautta Ghanassa noin kymmenen vuotta sitten. Kokeilen myös turkkilaisia taikinalevyjä, joita voi täyttää juustolla ja kasviksilla. Kääröistä tulee herkullisia.

Läheisestä kahvilasta saan ison kaffe laten ja pienen baklava-leivoksen kolmella eurolla. Kahvilassa soi arabialainen musiikki ja mukava sohva hokuttelee jäämään pidemmäksikin aikaa.

Rappukäytävässä naapurit tervehtivät, jos heitä tervehtii. Muuten ihmiset eivät paljon ota kontaktia tuntemattomiin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Pojat metroasemalla tekevät tilaa, kun juoksen metroon. Joku kysyy, paljonko kello on. Ohikulkija kysyy, olenko venäläinen. Hämmentävää, mutta ei kovin uhkaavaa. Kun pyykkituvassa lakanamme jäävät kuivaajaan vähän liian pitkäksi aikaa, ne on nostettu siististi koriin.

Vastapäisellä parvekkeella kaksi lasta leikkii pienellä keinulaudalla, teltalla ja värityskuvilla. He vilkuttavat minulle. Heidän yläpuolellaan toinen naapuri polttaa tupakkaa ja kastelee kukkia. Ehkä oudoin tapaus on se, kun viikonlopun poissaolomme aikana ensimmäisen kerroksen asuntomme parvekkeelle ilmestyy kirsikkatomaatti. Onko se uhkaus? ”Anna rahasi, tai seuraavalla kerralla tulee mozzarellaa?”

Keskiviikkoiltana klo 23 kaduilla liikkuu edelleen ihmisiä. Vaikka ihmisiä on ehkä enemmän kuin monessa muussa paikassa näin myöhään, tunnelma ei ole mitenkään rauhaton. Lämpimässä illassa tuntuu melkein kuin olisin Etelä-Euroopassa. Huomion kiinnittävät kuitenkin metroasemalla päivystävät järjestyksenvalvojat ja keskellä raittia oleva turvallisuuspalvelun auto. Se on kuulemma siinä joka ilta.

Mikä Rinkebyssä pelottaa?

Rinkebystä kirjoitetuissa artikkeleissa huomion kiinnittää se, että niissä harvemmin kerrotaan uutismaisesti tietystä tapahtumasta. Sen sijaan niistä välittyy pelko. Kuljetuspalvelu ei uskalla mennä, poliisi ei uskalla mennä, ihmiset eivät uskalla liikkua kadulla… Pelko kertoo aina jostain, mutta on myös hyvin subjektiivista. Johtuuko pelko todellisista tapahtumista tai koetusta levottomuudesta, vai enemmän siitä, että ihmiset ovat eri näköisiä ja tulevat erilaisista kulttuureista?

Itsekin pelkäsin aluksi. Olin kuullut ja lukenut hurjia tarinoita Rinkebystä. Aluksi en halunnut viettää aikaa parvekkeella tai kävellä yksin edes päivällä. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, ettei tämä ole sen kummempi paikka kuin mikään muukaan. Kyllä silti joskus pelottaa. Ei alueen mainetta pysty kokonaan unohtamaan.

Rinkebyssä on varmasti paljon huono-osaisuutta ja pahoinvointia ja olen hyvin pahoillani siitä. Siitä huolimatta minun on hyvin vaikea yhdistää kirjoitteluja sotatoimialueeseen verrattavasta lähiöstä siihen siistiin ja melko rauhalliseen paikkaan, jossa asun.

Mistä tämä ristiriita johtuu? Ajattelen, että mahdollisuuksia on ainakin kolme. Yksi on se, että en vain ole nähnyt Rinkebyn pahimpia puolia. Ehkä minulla on ollut hyvä tuuri ja olen välttänyt pahimmat paikat ja tilanteet. Ehkä levottomuudet ovat jengien välisiä yhteenottoja, jotka koskettavat muita vain harvoin. Tai ehkä koko pahamaineisuus on vahvasti liioiteltua.

Kolmas vaihtoehto on, että vain muutama vuosi sitten Rinkeby on ollut levoton lähiö, jossa autoja poltetaan ja poliiseja heitetään kivillä, mutta tilanne on muuttunut. Alueelle on rakennettu uusia omistusasuntoja, katuja on siistitty, paikalle on tuotu poliisit ja järjestyksenvalvojat. Ilmeisesti lähiöihin panostus ei ole mennyt hukkaan. Tämä vaihtoehto on myös hyvin toiveikas. Varoittavan esimerkin sijaan Rinkebytä voisi käyttää hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka levottomasta lähiöstä saadaan toimiva asuinalue.

Kuva parvekkeeltamme Rinkebystä

Lue myös:

Pitävätkö ruotsalaiset suomalaisia tyylittöminä ja muita stereotypioita

Maailma on mahdollisuuksia täynnä – mutta kenelle ja millä ehdoilla?

Moka ei ole lahja, mutta sille nauraminen on

Sinkkumiehen parisuhdevinkit

Kuva: Pixabay

Voisiko sinkkumiehellä olla jotain sanottavaa parisuhteesta? Miksipä ei. Sinkku voi tarkastella parisuhdeasioita laajemmin, kun huomio ei kiinnity vain omaan suhteeseen. Joskus ulkopuolisen näkökulma on kaikkein reiluin ja moni pariskunta voisi tarvita nimenomaan sitä. Tämän huomasi espoolainen Juha Eriksson erään pitkän junamatkan aikana. Kajaanista Helsinkiin hän ehti kuunnella useamman tunnin ajan kahden junassa istuvan naisen keskustelua omista parisuhteistaan. Keskustelu kuulosti siltä, että naiset olisivat kaivanneet jonkun ulkopuolisen antamaan näkemyksiä tilanteeseen. Aikansa kuluksi Juha alkoikin miettiä omia parisuhdevinkkejään.

Juha itse on sinkku puoliksi omasta valinnastaan. Pitkän seurustelun jälkeen hän ei ole vielä halunnut aloittaa uutta suhdetta, vaikka pohtiikin paljon myös parisuhteeseen liittyviä asioita. Nyt saamme kuulla Juhan parhaat vinkit parisuhteessa oleville ja sitä etsiville. Vinkit perustuvat Juhan omiin kokemuksiin ja siihen, mitä hän on kuullut muiden suhteista.

  1. Tinder on paska paikka

Tinderissä voi tavata oikeita ihmisiä, mutta alkuyhteyden saaminen on hyvin pinnallista. Jos ei ole ulkonäöllisesti niin vahvoilla verrattuna johonkin muuhun, jää helposti ulkopuolelle. Tinderissä saa myös nopeasti satutettua itseään ajattelemalla, ettei ole tarpeeksi hyvä tai hyvän näköinen. Toisaalta Tinderissä voi myös tavata paljon ihmisiä. Onkin hyvä, jos pystyy sivuuttamaan ne, jotka ajattelevat omasta ulkonäöstä huonosti. Kannattaa keskittyä ennemmin niihin ihmisiin, joiden kanssa on hyvä keskustella.

Tinderin lisäksi ihmisiä voi edelleen tavata myös menemällä rohkeasti uusien ihmisten seuraan, kavereiden juhliin ja pois omalta mukavuusalueelta.

2. Stereotypiat ovat typeriä

Miehen pitää aina maksaa, miehet eivät pidä hemmottelusta… Tietysti stereotypiat ovat stereotypioita jostain syystä, mutta on hyvä muistaa, että ne eivät koske kaikkia. ”Kyllä mä tykkään siitä, että mun ei tarvitse aina maksaa kaikkia ruokia varsinkaan opiskelijapalkoilla. Ei ole oikeestaan ikinä tullut vastaan sitä, että joku vaatisi sitä, mutta tuntuu jo nihkeeltä sellainen, että joku odottaa tai heittää sen vitsillä, että ai et sä maksakaan kaikkea. Se on epäreilu oletus.”

3. Seurustelukumppanin ei tarvitse olla samanlainen, jotta suhde toimisi

On kummallinen ajatus, että pitää olla samanlainen persoona, että suhde voisi toimia. Olisi tosi tylsää seurustella sellaisen kanssa, joka on ihan samanlainen kuin itse. Tietysti suhde voi toimia myös silloin, mutta sen ei pitäisi olla oletusarvo. Erilaiset persoonat voivat täydentää toisiaan. Toki jos toinen on tosi dominoiva ja toinen alistuva, on riski, että toinen jää jalkoihin.

4. Kommunikaatio on tärkeää, kaikki muu on turhaa sen rinnalla

Kaikki asiat saa toimimaan, kun puhuu tarpeeksi ja osaa sanoa kaikista asioista reilusti ja suoraan. Esimerkiksi raha-asioista puhuminen voi olla suhteessa vaikeaa, mutta usein puhuminen voisi viedä asioita eteenpäin. Pitää olla rohkea myöntämään myös omat virheensä.

5. Pienet arjen ilot ovat isoja asioita

Se, että keittää aamulla toisellekin kahvia tai pesee joskus toisen pyykit, voi olla iso asia. Mitä pienempi asia, sitä isompi ilo siitä tulee. Kaikkea ei tarvitse ajatella isojen eleiden kautta, että pitäisi aina mennä syömään johonkin hienoon paikkaan. Siitä voi tulla helposti myös tekosyy, että kun on yksi kiva juttu tehty, ei tarvitse kuukauteen välittää mistään.

Toisaalta on hyvä muistaa, että vaikka seurustelukumppani on tietyllä tavalla paras kaveri, hän ei kuitenkaan ole kaveri. On hyvä, että välillä voi olla sohvalla ja tehä omia juttuja, mutta pitäisi järjestää aikaa myös parisuhteelle, ettei se muutu vain kaverisuhteeksi. Liika arkisuus on pahasta.

6. Kolmannen osapuolen argumentti voi olla neutraalein

Usein sinkkumiehestä tuntuu, että pariskuntien ongelmia kuunnellessa saattaa itse ulkopuolisena nähdä kaikkein reiluimman ja järkevimmän vaihtoehdon, kun omat tunteet eivät ole pelissä. Parisuhteessa olevan kannattaakin välillä hakea näkemystä joltakin neutraalilta osapuolelta.

Juha näkee kuitenkin myös riskejä kavereiden neuvomisessa: ”Siinä voi myös joutua itse pulaan, jos kaveri hakee sulta tukea ja oma argumentti onkin häntä vastaan. Siinä saattaa aiheuttaa pahaa mieltä. Usein tulee vastaan se, että ”et sä tiedä mistään mitään, kun et ole meidän parisuhteessa”. Se on tietysti totta, mut jos on joku arkinen asia, joka ei ole mikään maailman isoin kysymys, ulkopuolisen argumentti saattaa olla kaikkein reiluin ja järkevin.”

7. Parisuhteessa ei tarvitse laskea pisteitä

Kotitöitä voi jakaa kiinnostusten kohteiden mukaan. Jos toinen tykkää imuroida ja toinen tiskata, miksi ne pitäisi laittaa puoliksi, miksei molemmat voisi tehdä sitä asiaa, josta pitää? Jos arki on hektistä ja kiireistä, kotitöitä voi tehdä se, kumpi milloinkin ehtii. Jos toisella esimerkiksi kestää aamulla pidempään, toinen voi tehdä aamupalan ja hoitaa muita aamutoimia. Jos toinen taas on iltauninen, toinen voi tehdä enemmän kotitöitä illalla. Hommia on järkevää jakaa sen mukaan, mistä kumpikin on kiinnostunut. Parisuhteessa ei tarvitse laskea pisteitä.

8. Toisen asioita ei kerrota muille

Jos on asioita, joista haluaa vain kumppaninsa tietävän, niiden pitäisi pysyä parisuhteen sisällä. Usein kuulee sellaista, että ”en olis saanut kertoa sulle tätä mutta kerronpa silti”. Siinä luottamus voi särkyä aika nopeasti. Parisuhteen sisällä pitäisi olla niin vahva luottamussuhde, että pystyy kertomaan kaikesta avoimesti ja luottamaan, ettei toinen kerro asioita eteenpäin. Extreme-tilanteet ovat eri asia, jos aletaan oikeasti satuttamaan toista.

9. Parisuhde ei ole koko elämä eikä aina tarvitse olla toisen kanssa

”Parisuhde on lisänä sun elämään, ei se joka tuottaa sun elämän.” Molempien pitäisi osata rakentaa oma elämänsä itse, halusipa tehdä uraa, taidetta tai mitä tahansa. Parisuhde liittyy muuhun elämään, mutta koko elämää ei pitäisi pyörittää parisuhteen ehdoilla. Jos tulee ero tai puolisolle tapahtuu jotain, koko maailma ei murru sen alta, kun elämässä on muutakin kuin parisuhde.

Jos toinen on liian riippuvainen kumppanistaan, tämä saattaa tuntea itsensä vangituksi, kun ei saa tehdä niitä asioita, mitä haluaisi. Molemmilla saa olla omia ajatuksia ja omaa tekemistä, ja on tärkeää kuunnella myös toisen ajatuksia ja toiveita.

10. Eroaminen on ihan ok

Usein suhdetta turhaan venytetään, vaikka se ei selvästi toimi. Ehkä pysytään yhdessä siksi, että on aina oltu tai ettei uskalleta irrota suhteesta. Eroamiseen liittyy ihmeen iso stigma, ihan kuin elämä loppuisi siinä vaiheessa. Jos mennään naimisiin tai hankitaan lapsia sellaseen parisuhteeseen, joka ei toimi, se ei ole kenellekään enää reilua. Itsekin olin liian pitkään sellaisessa suhteessa, joka ei toiminut. Tajusin sen vasta, kun joku sanoi ulkopuolelta, että et näytä viihtyvän tuossa suhteessa.

Mitä ajattelet Juhan vinkeistä? Onko sinulla joku vinkki, jonka haluaisit lisätä? Kommentoi alle!

Lue myös:

Tunteella vai järjellä? Mitä tosi-tv-ohjelmat opettavat meille rakkaudesta?

Miten parantaa ihmissuhteita kommunikoimalla paremmin – ja miksi se on niin vaikeaa?

60 vuoden rakkaustarina

Tunteella vai järjellä? Mitä tosi-tv-ohjelmat opettavat meille rakkaudesta?

Kuva: Pana Kutlumpasis Pixabaystä

Televisiosta tulee yllättävän paljon parisuhteeseen liittyviä tosi-tv-ohjelmia. Monessa sinkut etsivät itselleen täydellistä kumppania. Joskus taas olemassaoleva suhde halutaan pelastaa tai sen toimivuutta testata. Aihe on vakio myös elokuvissa. Meillä on kaipuu toisen ihmisen luo. Mutta mistä tietää, millainen kumppani on itselle sopiva ja pitäisikö kuunnella enemmän järkeä vai tunteita?

Järjellä vai tunteella?

Jos tunteita ei ole, riittääkö järki, tai toisinpäin, jos tunteet ovat tarpeeksi vahvoja, korvaako se sen, ettei käytännön asioissa ole juuri järkeä?

Seurasin kevään aikana Bachelor Suomi -ohjelmaa, jossa ”unelmien poikamies” etsii itselleen sopivaa puolisoa 17 mukana olevasta naisesta. Jaksojen edetessä naisten määrä vähenee ja lopulta jäljellä on vain yksi, ”se oikea”. Poikamiehellä on paljon valinnanvaraa ja hän kertoo valinneensa jatkoon päässeet lähinnä tunteiden perusteella. Lopulta hän löytääkin naisen, jota kuvailee täydelliseksi. Lopulta kuitenkin käy niin, että suhde kestää vain 2-3 kuukautta. Lupaavasta alusta huolimatta tunteet eivät riitäkään kestävään parisuhteeseen.

Toinen saman aihepiirin sarja Ensitreffit alttarilla tuntuu olevan tämän vastakohta. Siinä asiantuntijat valitsevat toisilleen mahdollisimman hyvin sopivat ihmiset. Parit tapaavat toisensa vasta omissa häissään. Osa pareista rakastuu toisiinsa ja haluaa jatkaa yhdessä. Osalla taas kemiaa ja yhteistä juttua ei tunnu löytyvän, vaan yhdessäolo on väkinäistä ja kiusaantunutta. Vaikka kaikki näyttäisi täydelliseltä paperilla, se ei automaattisesti tarkoita, että parit olisivat hyviä todellisuudessa. Näyttääkin siltä, että yhteiselo sujuu nimenomaan heillä, joilla asiantuntijoiden järkeilyn lisäksi herää myös tunteita toisiaan kohtaan.

Näyttäisi siis siltä, että sekä järkeä että tunteita tarvitaan. Pelkän tunteen perusteella ihminen tekee helposti huonoja ja pidemmällä tähtäimellä kestämättömiä ratkaisuja, jopa loukkaa niitä, joita rakastaa eniten. Toisaalta taas pelkkä järki ei riitä, olipa sitä miten paljon tahansa. Ainakaan täällä länsimaissa, missä on totuttu järjestettyjen avioliittojen sijaan kaipaamaan romanttista rakkautta. Rakkauteen liittyy aina jokin yllättävä tekijä, jota asiantuntijatkaan eivät pysty ennustamaan.

Toki kyse on myös siitä, millaisia tunteita haetaan. Etsitäänkö deittailun ja ihastumisen tuomaa huumaa vai syvää yhteyttä ja luottamusta toiseen? Jälkimmäinen tunne on todennäköisesti sellainen, joka vain kasvaa, jos molemmat uskaltavat olla aitoja toistensa edessä ja myös hyväksyvät toisensa sellaisena kuin ovat.

Rentoa deittailua

Tosi-TV-ohjelmista eniten minut yllätti positiivisesti Love island. Siinä joukko sinkkuja laitetaan samalle aurinkoiselle saarelle, jossa he tekevät tehtäviä, viettävät aikaa yhdessä ja valitsevat ja joskus myös vaihtavat pareja.

Koko formaatti tuntuu melko pinnalliselta ja ulkonäkökeskeiseltä. Kuitenkin asetelmasta huolimatta villassa syntyy todelliselta näyttävää ystävyyttä ja luottamusta niin oman parin kuin myös muiden mukana olevien välille. Myös siellä ihmiset saattoivat kohdata ihmisen, jollaista eivät ehkä olisi tavanneet ulkomaailmassa ja lähteä rakentamaan suhdetta yhdessä.

Ehkä Love islandin vahvuus on juuri siinä, että se on rennompi kuin edellä esitellyt ohjelmat. Siinä on vähemmän paineita siitä, että juuri tämän ihmisen on pakko olla elämän suuri rakkaus. Bachelorissa tyttöjen välille syntyy väkisin kilpailuasetelma ja poikamiehellä taas on kovat paineet valita juuri oikea henkilö. Mitä jos lähettääkin kotiin juuri sen, jonka kanssa juttu olisi toiminut? Mitä enemmän valinnanvaraa, sitä vaikeampi valinta.

Ensitreffeissä alttarilla taas valinta on tehty jo ennen ohjelman alkua eikä sitä voi muuttaa, vaikka alusta asti tuntuisi, ettei oman parin kanssa vaan kertakaikkiaan synkkaa yhtään. Kun kerran ollaan naimisissa ja TV:ssä, on kuitenkin isot paineet saada suhde toimimaan. Koko ajan kamerat kuvaavat tilannetta.

Love Islandilla taas vaihtoehtoja on paljon ja vaikka sielläkin on jonkinlainen kilpailuasetelma, heteromiehiä ja -naisia on suunnilleen saman verran, jolloin kaikilla on parempi mahdollisuus löytää itselleen sopiva kumppani. Tilanne on rennompi ja luontevampi.

Itse olen vahvasti parisuhdeihminen. Jotkut nauttivat deittailun tuomasta jännityksestä ja uusiin ihmisiin tutustumisesta. Tutustun itsekin mielelläni ihmisiin, mutta vihaan treffejä. Treffit oman rakkaan kanssa ovat ihania, mutta satunnaisen kerran tavatun tai tinderissä matchatun ihmisen kanssa treffeille meno on kamalaa. Kaikkein vaikeimmalta tuntuu, että toisella on varmasti odotuksia, joista en oikein tiedä, mitä ne ovat. Tilanne tuntuu epäluonnolliselta ja kiusalliselta. Voi olla, että jos olisin tutustunut samoihin ihmisiin rauhassa esimerkiksi harrastuksen parissa, olisin voinut pitää heistä ihan eri tavalla. Toisaalta jos olisin tavannut seurustelukumppanini Tinderissä, voi olla, että ensimmäiset treffit olisivat jääneet viimeisiksi.

Rakkautta selitetään monella tavalla. Se liittyy jotenkin aivokemiaan. Se liittyy myös lapsuuden kokemukseen: etsimme kumppanissa sellaisia piirteitä, joita myös vanhemmissamme on. Ehkä kumppanin avulla yritämme tyydyttää jonkin lapsuudesta asti jääneen tarpeen, johon omat vanhempamme eivät osanneet vastata. Tarjoamme aina uudelle tuttavuudelle itsestämme samoja piirteitä, ja siksi esimerkiksi hoivaava ihminen päätyy helposti yhteen sellaisen kanssa, joka ei osaa hoitaa asioitaan ja toisinpäin. Selityksiä on paljon, mutta mikään niistä ei ole täydellinen.

Rakkaudessa on aina jotain sellaista, joka ei suostu tarkasteltavaksi teoriassa tai algoritmeilla. Se on jotain melkein mystistä. Ehkä siksi se on vakioaihe tarinoissa, leffoissa ja myös tosi-tv-sarjoissa. Se on jotain, mitä kukaan ei voi täysin ymmärtää. Miksi joku ihminen viehättää minua, mutta joku toinen ei? Siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Ehkä sellaisena rakkaus onkin parasta. Usein sanotaan, että rakkauden löytää, kun sitä vähiten etsii. Uskon, että siinä on perää. Silloin ihminen on aidoimmin oma itsensä ja tutustuu myös toiseen ihmiseen avoimesti ja kiinnostuneesti ilman paineita ja kahlitsevia ennakko-odotuksia. Silloin voi huomata löytävänsä elämänsä rakkauden – tai ainakin ihmisen, jonka kanssa voi jakaa elämää jonkin aikaa, joko parisuhteessa tai ystävänä.

Ajattelen, että rakkautta etsiessä järki ja tunne eivät ole toistensa ääripäitä. Ne ovat kaksi erillistä mittaria, joista molempia pitäisi olla kohtalaisen paljon. Olen huomannut tämän sekä tosi-tv-sarjoissa että omissa parisuhteissani. Vaikka tunteet olisivat kuinka voimakkaita, koko suhde voi kaatua siihen, että elämäntilanteet ja tulevaisuuden toiveet eivät sovi yhteen. Toisaalta vaikka kaikessa tuntuisi olevan täydellisesti järkeä ja ihminen vaikuttaisi teoriassa hyvin sopivalta itselle, se ei vaan riitä, jos tunteet puuttuvat. Se, mikä määrä järkeä ja tunnetta riittää, riippuu ihmisestä. Molempia kuitenkin tarvitaan, jotta suhde voi syntyä ja kestää.

Lue myös:

60 vuoden rakkaustarina

Miten parantaa ihmissuhteita kommunikoimalla paremmin – ja miksi se on niin vaikeaa?

Entä jos kaikki järjestyy ja muita ajatuksia ulkomaille muutosta

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Kuva: Pixabay

”Miehet kiskoivat hänet autoon. Hänen viimeinen ajatuksensa oli, ettei hänen olisi ikinä pitänyt muuttaa Tukholmaan. Paska kaupunki.” (Jans Lapidus: Rahalla saa)

Näin tapahtuu aloittamani kesälomakirjan ensimmäisessä luvussa. Ei erityisen rohkaisevaa, jos tarkoituksena on muuttaa Tukholmaan parin kuukauden päästä. Entä jos minullekin käy näin? Jos kaikki menee pieleen ja kadun Tukholmaan muuttoa? Laitan kirjan pois ja valitsen sen sijaan kevyen romanttisen komedian.

Rohkeutta on tehdä ratkaisuja, jotka pelottavat

Olen muuttamassa Tukholmaan reilun kahden viikon päästä. Muuttoon liittyy paljon ajatuksia ja epävarmuuttakin. Miten viihdyn siellä? Tutustunko ihmisiin, saanko kavereita? Millaisen asunnon löydämme? Millainen uusi työpaikka on? Ei kai siellä vain ole hometta? (joskus työpaikkaa homeen takia vaihtaneena joudun miettimään tätäkin). Millaisia työkaverit ovat? Sopeudunko suurkaupunkiin? Opinko kielen? Miten terveydenhoito toimii? Saanko kaikki tavarat pakattua muuttoon mennessä?

Kysymyksiä on paljon. Kuitenkin myös vastauksia tulee vähitellen. Löysin työpaikan. Saan annettua yhden huonekalun sinne, toisen tänne. Vanhempani ja miesystäväni auttavat muutossa. Löysin monta suomalaisten Facebook-ryhmää, joista voi etsiä kavereita. Kyllä kaikki järjestyy.

”Entä jos” -ajattelu on kuitenkin minulle tuttua muissakin yhteyksissä. Viime aikoina olen havahtunut siihen, kuinka monella elämänalueella ajatus voi vaikuttaa – eikä yleensä positiivisesti. Tällä ajatuksella on helppo sabotoida melkein mikä tahansa asia elämässä. Kun ajattelee jo valmiiksi, ettei mikään kuitenkaan onnistu, on riskinä jättää edes kokeilematta. Miksi kokeilla, jos kuitenkin menee pieleen? Kun ei ota riskiä, ei voi menettää mitään, mutta ei toisaalta saadakaan mitään.

Yksinkertaisimmillaan ”entä jos” -ajattelutapa näkyy esimerkiksi matkalle pakkaamisessa. Mitä jos sataakin, vaikka koko viikoksi on luvattu aurinkoa? Mitä jos kolmesta villapaidastani huolimatta minulle tulee kuitenkin kylmä? Entä jos nämä neljä kirjaa eivät riitäkään lukemiseksi? Tai mitä jos en ehdikään lukea lainkaan ja silloin raahasin kirjat mukanani turhaan? Huoli siitä, ettei voi tietää, mitä matkalla tapahtuu, tekee pakkaamisesta hitaampaa. Kaikkea täytyy miettiä. Toki piirteestä on myös hyötyä. Silloin ainakin vähemmän todennäköisesti käy niin, että jotain olennaisen tärkeää on unohtunut kotiin. Se kuitenkin tekee asioista myös turhan stressaavaa. Joskus onkin parempi vain antaa olla ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät.

Siksi olenkin iloinen, että olen muuttamassa Ruotsiin. Se ei ollut vaihtoehtona helpoin, mutta se tuntuu silti parhaalta – ainakin suurimman osan ajasta, aina silloin kun ei tarvitse hyvästellä tärkeitä ihmisiä Suomessa. On mahdollista, että kaikki menee pieleen. On mahdollista, että menetän työpaikkani, eroan miesystävästäni tai sairastun vakavasti. Suomeen pääsee kuitenkin aina takaisin eikä ainakaan tarvitse miettiä, millaista olisi ollut, jos olisin uskaltanut lähteä.

Entä jos kaikki meneekin hyvin?

Vastavoimaksi huolille ja pessimismille sopii hyvin Leon kappale ”Jos käykin niin”: ”Entä jos käykin niin, että mä aikuistun, entä jos rakastun, ulapalta rantaudun? Entä jos käykin niin, että mä valaistun? Entä jos onnistun, mitä jos onnistun?”

Kun kuulin tämän kappaleen, se kosketti minua heti. Olen mestari miettimään, mikä voi mennä pieleen. Yleensä elämässä asiat ovat kuitenkin järjestyneet tavalla tai toisella. Entä jos vaihtaisinkin ajattelutapaa? Entä jos saankin viettää monta hienoa vuotta uudessa maassa? Entä jos olemme onnellisia yhdessä? Entä jos tuleva työpaikkani onkin unelmatyöni, tai ainakin sen verran hyvä, ettei joka aamu harmita mennä töihin? Entä jos kotiudun Tukholmaan ja löydän uusia ystäviä, joiden kanssa jakaa elämää? Entä jos välit vanhoihin ystäviin säilyvät välimatkasta huolimatta? Entä jos kaikki järjestyykin? Jos selviän kaikista niitä vaikeuksista, mitä vielä tulee vastaan, ja saan jakaa ne rakkaiden ihmisten kanssa?

Kukaan ei tiedä, mitä elämässä tulee tapahtumaan. Tulevaisuudesta murehtiminen ei kuitenkaan vähennä riskejä vaan enemmänkin vähentää iloa ja ehkä jopa estää tekemästä itselle tärkeitä asioita. Edesmennyt presidentti Mauno Koivisto sanoikin viisaasti: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

Kuva: congerdesign Pixabaystä

Lue myös:

”Elämää ei kannata pelätä” – Ikä on tuonut Markulle viisautta käsitellä tunteitaan

”Unelma vie sinua sydämesi suuntaan” – Amelii uskaltaa seurata unelmiaan pelosta huolimatta

Pitävätkö ruotsalaiset suomalaisia tyylittöminä ja muita stereotypioita

”Elämää ei kannata pelätä” – Ikä on tuonut Markulle viisautta käsitellä tunteitaan

Kuva: Markun maalaus ”Keltainen mies”

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Onko unelmilla ikärajaa? Tätä pohtii hieman yli 60-vuotias eteläsuomalainen Markku. Hän on saavuttanut elämässään jo monia unelmia, elää nyt hyvää elämää ja on oppinut käsittelemään tunteitaan paremmin. Unelmat ja ihmissuhteet ovat muuttuneet vuosien aikana, mutta monet unelmat ovat edelleen samoja kuin parikymppisenä.

Nuori aikuinen unelmoi vapaudesta

Nuorena aikuisena Markku oli kiinnostunut filosofiasta ja luki paljon erilaista filosofista kirjallisuutta. Hän toivoi löytävänsä siitä viisautta ja hyvää elämää. Erityisesti hän haaveili siitä, että elämässä olisi vapautta.

”Minun oli hieman vaikea asennoitua ja asettua työelämään, sillä haaveilin, että tekisin vain jonkin verran työtä silloin tällöin, ja muun ajan matkustelisin. Työuraan liittyviä haaveita en muista minulla juuri olleen.”

Markku pääsikin matkustelemaan ja nuoruuden ajatuksista huolimatta myös oma paikka työelämässä löytyi. Jälkeenpäin hän tunteekin tyytyväisyyttä onnistuneesta työurastaan.

Markun mielestä nuoruuden haaste on se, että löytää muiden antamista ohjeista ja neuvoista ne, jotka tuntee omakseen ja tavoittelemisen arvoisiksi, vaikka onkin vielä vaikea tietää, mitä haluaa.

Noin 25 vuoden iässä Markku alkoi haaveilla löytävänsä ihmisen, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä. Unelma toteutui, kun hän pari vuotta myöhemmin tapasi tulevan puolisonsa, jonka kanssa liitto on kestänyt jo yli kolmekymmentä vuotta.

Markku kokee myös, että on saanut elää sellaista hyvää elämää, josta hän nuorena haaveili.

”Elämäni on ollut enemmän pyrkimystä sisäiseen tasapainoon ja rauhaan kuin ulkoiseen koreuteen. Olen yrittänyt kohdella läheisiä ja kanssaihmisiä hyvin, vaikka aina se ei olekaan onnistunut.” Nyt työuran lopettamisen jälkeen hän on tyytyväinen elämäänsä.

”Vapaa-aikaa on nyt paljon. Minulla on paljon virtaa ja elämäniloa. Halua oppia lisää, ja sen takia luen ja pohdin asioita kovasti.”

Jos jotain olisi voinut tehdä toisin, Markku toivoo, että olisi ollut määrätietoisempi ja toteuttanut unelmiaan tarmokkaammin.

Ikä tuo viisautta käsitellä tunteita

Markku kertoo, että on vasta viime aikoina tutustunut paremmin erilaisiin tunne-elämän asioihin ja oppinut ymmärtämään itseään paremmin.

”Olen oppinut hieman ymmärtämään, miksi joskus tulee negatiivisia tunteita, jotka valtaavat koko mielen, ja miksi välillä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Olisipa ymmärrystä ollut aiemmin, niin perhe- ja työelämässä olisi moni väärinkäsitys ja kriisi jäänyt kärjistymättä.”

Markku ajattelee, että myös ikä tuo seesteisyyttä ja ihminen oppii elämään viisaammin ja vähemmän impulsiivisesti. Hän on oppinut olemaan loukkaantumatta turhista asioista, joita ei ehkä ole edes tarkoitettu loukkauksiksi. Enää hän ei myöskään etsi syytä pettymyksiin toisista ihmisistä tai olosuhteista.

”Negatiivisia tunteita – kuten kateus, ärtymys, ulkopuolisuuden tunne – tulee, mutta niihin voi oppia suhtautumaan. Tunne nousee jostakin sisäisestä tai ulkoisesta ärsykkeestä ja reaktiosta siihen. Yritän suunnata huomion tai tekemisen johonkin muuhun tällaisessa tilanteessa, tai sitten vaan annan tunteen mellastaa ja ajattelen, että kestän sen kyllä. Se menee ohi. Joskus tunnetilat ovat minulla johtaneet mököttämiseen tai syrjään vetäytymiseen. Niistä on ollut vaikea päästä yli ja saada loukkaantumisen tai väärin kohdelluksi tulemisen tunne pois. Tällä hetkellä pystyn käsittelemään tällaisia tilanteita paljon paremmin kuin aikaisemmin.”

Mistä kuusikymppinen unelmoi?

Tällä hetkellä Markku unelmoi hyvin samanlaisista asioista kuin parikymppisenä.

”Että olisi hyvä ja tasapainoinen elämä, sekä sisäinen rauha. Että läheisillä olisi asiat hyvin. Että maailma olisi parempi paikka ihmisille. Että laitan mopon vakuutukseen ja ajelen sillä kesällä.”

”Ehkä kuusikymppisen aikaperspektiivi on siinä mielessä erilainen kuin parikymppisen, että nyt katson omaa elämääni vain päivä kerrallaan eteenpäin, tai korkeintaan viikkoja tai kuukausia eteenpäin, ja tiedän, että mikään ei ole ikuista. Päivien määrä on rajallinen. Se ajatus ei kuitenkaan tunnu pahalta, vaan pikemminkin saa jokaisen päivän tuntumaan arvokkaalta”, Markku pohtii.

Markku ajattelee, että unelmat ja tavoitteet ohjaavat elämää parempaan suuntaan.

”Onnelliselle elämälle saattaa olla paremmat edellytykset, kun suhtautuu asioihin optimisesti ja positiivisesti. Toki voimaa tai ainakin lohtua voi saada pessimistisyydestäkin. Mutta jos kaikki on yhdentekevää, on syytä olla huolestunut omasta tilastaan.”

Markun viesti lukijoille on, että elämää ei kannata pelätä.

”Elämässä tulee vastaan mitä tulee, mutta kaikesta selvitään. Sitten jos tulee niin paha paikka, että ei omin avuin selviä, niin pitää nostaa kädet pystyyn ja pyytää apua. Jos oppii olemaan koko ajan ohjailematta ja painostamatta kanssaihmisiä, niin omakin elämä muuttuu helpommaksi ja vapaammaksi. Elämä voi kuitenkin olla aika hieno kokemus, joka päivä.”

Kuva: Markun maalaus järveltä

Lue myös: Kesälaulut kertovat ilosta ja elämän rajallisuudesta

”Unelma vie sinua sydämesi suuntaan” – Amelii uskaltaa seurata unelmiaan pelosta huolimatta

Kannattaako unelmoida?

Miten parantaa ihmissuhteita kommunikoimalla paremmin – ja miksi se on niin vaikeaa?

Kuva: Jess Foami Pixabaystä

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Nuorempana minun oli vaikea puhua tunteistani avoimesti. En ollut sellainen teini, joka kertoo jokaisesta ihastuksesta kavereilleen ja miettii yhdessä, miten lähestyä ihastuksen kohdetta. Jos joku asia tuntui raskaalta, sitä oli vaikea ilmaista muille. Ehkä olin ujo, ehkä ajattelin, ettei muita kiinnosta, mitä ajattelen. Jos joku ei kysynyt juuri jotain tiettyä kysymystä, minun oli vaikea ottaa asiaa esille.

Myöhemmin opin, että olin ollut väärässä. Kun jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan, siitä ei yleensä seuraa mitään pahaa vaan päinvastoin, se auttaa selvittämään ajatuksia ja selviämään vaikeista asioista paremmin. Lisäksi huomasin, että kun läheisille kertoo tunteistaan avoimesti, he eivät pidä minua hölmönä. Itse asiassa suhde vain syvenee, mitä enemmän molemmat uskaltavat olla avoimia omista tunteistaan.

Koulutuksen, työn ja henkilökohtaisen elämän kautta olen oppinut, että tunteiden tunnistaminen ja avoin kommunikointi ovat taitoja, joita voi oppia. Ei se tarkoita, että olisin niissä läheskään täydellinen – tuskin koskaan tulen olemaankaan. Kerron tässä kuitenkin kolme perusasiaa, joiden ymmärtäminen on auttanut minua. Vinkit ovat yksinkertaisia, mutta kuitenkin vaikeasti toteutettavia. Niinpä pohdin myös haasteita, joita voi tulla vastaan, kun yrittää toimia näiden vinkkien mukaan.

  1. Mieti, miltä sinusta tuntuu ja mitä tarvitset

Kun jokin asia toisessa ärsyttää, se voi johtua monesta syystä. Joskus tilanne muistuttaa jotakin, mitä olemme kokeneet aikaisemmin, mutta mikä ei liity mitenkään kyseiseen tilanteeseen – ei ehkä edes tähän ihmiseen. Silloin on hyvä selvittää itselleen, mitä tuntee ja miksi.

Joskus pienet asiat voivat tuntua isoilta myös siksi, että ne liittyvät johonkin tarpeeseen, jota ei mielestäsi huomioida tarpeeksi. Joskus kyse on ihan fyysisestä tarpeesta, kuten nälästä tai väsymyksestä. Joskus tarve on enemmän henkinen, kuten tarve tulla arvostetuksi, rakastetuksi ja kunnioitetuksi. Myös nämä tarpeet ovat äärimmäisen tärkeitä.

Jos olet väsynyt ja toinen pyytää siivoamaan talon, saatat suuttua, koska tarvitset lepoa ja koet, ettei tarpeitasi kunnioiteta. Jos haluat kertoa jotain tärkeää eikä toinen kuuntele, ehkä ajattelet, ettei hän välitä sinusta. Jos itse järjestät toisille hienoja yllätyksiä eikä kukaan muista omaa syntymäpäivääsi, tunnet ehkä, ettei sinua arvosteta.

2. Kerro minäviestillä

Kun on selvittänyt itselleen, mitä tuntee ja miksi, se on hyvä kertoa myös toiselle. Sen sijaan, että valittaisit toiselle, miten hän ei ole taaskaan saanut nostettua sukkaa lattialta, kerro, miltä sinusta tuntuu. ”Musta on turhauttavaa, kun jätät sukkia lattialle, vaikka oon sanonut siitä monta kertaa. Mulle tulee siitä sellainen olo, ettet välitä siitä mitä sanon.” Omista tunteista kertominen on tehokkaampi tapa viedä asioita eteenpäin kuin toisen haukkuminen.

Ärsyttävien asioiden lisäksi on hyvä muistaa kertoa myös positiivisia asioita. Kenelle tahansa on merkityksellistä kuulla, että on toiselle tärkeä tai että on tehnyt jotain, mistä toiselle tuli hyvä mieli.

3. Kuuntele aidosti

Anna myös toiselle mahdollisuus kertoa, miltä hänestä tuntuu. Vaikka tuntisit toisen kuinka hyvin, älä oleta tietäväsi, mitä hän ajattelee tai miltä hänestä tuntuu. Vaikka olisit eri mieltä, älä heti väitä vastaan vaan kysy mieluummin lisää ja yritä todella ymmärtää toisen näkökulma ja tunne. Se ei tarkoita, että sinun olisi pakko olla siitä samaa mieltä.

Miksi yksinkertaisten periaatteiden toteuttaminen on niin vaikeaa?

Kuten alussa sanoin, nämä kolme kohtaa ovat hyvin yksinkertaisia. Samoja asioita harjoitellaan jo lasten kanssa päiväkodissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niiden toteuttaminen käytännössä olisi helppoa. Kannattaakin miettiä, mikä niissä tuntuu vaikealta. Itse huomaan ainakin seuraavia asioita:

  1. En malta pysähtyä kuuntelemaan, mikä oikeasti on ongelmani tässä tilanteessa

Saatan valittaa asiasta, joka ei ole kovin tärkeä, mutta saa minut tuntemaan, että minua ei arvosteta tai kuunnella. Joskus kyse on myös asiasta, joka liittyy enemmän itseeni kuin toiseen ihmiseen. Silloin olisi hyödyllisempiä pysähtyä hetkeksi miettimään, mikä on todellinen ongelmani tilanteessa kuin valittaa toiselle.

2. On vaikeaa näyttää heikkoutensa toisen ihmisen edessä

On helpompi valittaa käytännön asioista kuin myöntää, että kaipaisin nyt läheisyyttä, lohdutusta tai arvostusta. Se tekee minusta haavoittuvan toisen ihmisen edessä. Tosiasiassa kuitenkin vain haavoittuvuuden näyttämisen kautta suhde voi syventyä.

3. Menen tunteen mukana enkä mieti, miten ilmaisen asiat

Kun joku asia oikein ärsyttää tai suututtaa, tunne voi olla niin voimakas, etten jaksa pysähtyä miettimään, miten sanoisin asiani rakentavasti. On helpompi syyttää toista tai tiuskaista jotain ilkeää kuin lähteä muotoilemaan sanomaani asialliseksi. Onneksi sekään ei ole maailmanloppu, vaan tilannetta voi jatkaa esimerkiksi pyytämällä anteeksi sitä, miten asian ilmaisi ja kertoa rakentavammin, mitä todella tuntee ja tarvitsee.

4. Oletan tietäväni, miksi toinen toimii tietyllä tavalla

Joskus nämä oletukset voivat olla hyvin negatiivisia. Hän varmaan ei moikannut minua, koska ei pidä minusta (vaikka oikeasti ei olisi huomannut minua). Hän ei varmaan vastannut viestiini, koska on suuttunut jostain (vaikka oikeasti hänellä olisi vain paljon muita asioita mietittävänään ja hän vain unohti). Asian voisi helposti tarkistaa keskustelemalla. Työpaikkani uusissa toimistosäännöissä onkin erinomainen ohje: Jos oletat, oleta positiivisen kautta.

Mikä sinulle on haastavaa ihmissuhteissa ja kommunikaatiossa? Kommentoi alle!

Lue myös: 60 vuoden rakkaustarina