Miten parantaa ihmissuhteita kommunikoimalla paremmin – ja miksi se on niin vaikeaa?

Kuva: Jess Foami Pixabaystä

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Nuorempana minun oli vaikea puhua tunteistani avoimesti. En ollut sellainen teini, joka kertoo jokaisesta ihastuksesta kavereilleen ja miettii yhdessä, miten lähestyä ihastuksen kohdetta. Jos joku asia tuntui raskaalta, sitä oli vaikea ilmaista muille. Ehkä olin ujo, ehkä ajattelin, ettei muita kiinnosta, mitä ajattelen. Jos joku ei kysynyt juuri jotain tiettyä kysymystä, minun oli vaikea ottaa asiaa esille.

Myöhemmin opin, että olin ollut väärässä. Kun jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan, siitä ei yleensä seuraa mitään pahaa vaan päinvastoin, se auttaa selvittämään ajatuksia ja selviämään vaikeista asioista paremmin. Lisäksi huomasin, että kun läheisille kertoo tunteistaan avoimesti, he eivät pidä minua hölmönä. Itse asiassa suhde vain syvenee, mitä enemmän molemmat uskaltavat olla avoimia omista tunteistaan.

Koulutuksen, työn ja henkilökohtaisen elämän kautta olen oppinut, että tunteiden tunnistaminen ja avoin kommunikointi ovat taitoja, joita voi oppia. Ei se tarkoita, että olisin niissä läheskään täydellinen – tuskin koskaan tulen olemaankaan. Kerron tässä kuitenkin kolme perusasiaa, joiden ymmärtäminen on auttanut minua. Vinkit ovat yksinkertaisia, mutta kuitenkin vaikeasti toteutettavia. Niinpä pohdin myös haasteita, joita voi tulla vastaan, kun yrittää toimia näiden vinkkien mukaan.

  1. Mieti, miltä sinusta tuntuu ja mitä tarvitset

Kun jokin asia toisessa ärsyttää, se voi johtua monesta syystä. Joskus tilanne muistuttaa jotakin, mitä olemme kokeneet aikaisemmin, mutta mikä ei liity mitenkään kyseiseen tilanteeseen – ei ehkä edes tähän ihmiseen. Silloin on hyvä selvittää itselleen, mitä tuntee ja miksi.

Joskus pienet asiat voivat tuntua isoilta myös siksi, että ne liittyvät johonkin tarpeeseen, jota ei mielestäsi huomioida tarpeeksi. Joskus kyse on ihan fyysisestä tarpeesta, kuten nälästä tai väsymyksestä. Joskus tarve on enemmän henkinen, kuten tarve tulla arvostetuksi, rakastetuksi ja kunnioitetuksi. Myös nämä tarpeet ovat äärimmäisen tärkeitä.

Jos olet väsynyt ja toinen pyytää siivoamaan talon, saatat suuttua, koska tarvitset lepoa ja koet, ettei tarpeitasi kunnioiteta. Jos haluat kertoa jotain tärkeää eikä toinen kuuntele, ehkä ajattelet, ettei hän välitä sinusta. Jos itse järjestät toisille hienoja yllätyksiä eikä kukaan muista omaa syntymäpäivääsi, tunnet ehkä, ettei sinua arvosteta.

2. Kerro minäviestillä

Kun on selvittänyt itselleen, mitä tuntee ja miksi, se on hyvä kertoa myös toiselle. Sen sijaan, että valittaisit toiselle, miten hän ei ole taaskaan saanut nostettua sukkaa lattialta, kerro, miltä sinusta tuntuu. ”Musta on turhauttavaa, kun jätät sukkia lattialle, vaikka oon sanonut siitä monta kertaa. Mulle tulee siitä sellainen olo, ettet välitä siitä mitä sanon.” Omista tunteista kertominen on tehokkaampi tapa viedä asioita eteenpäin kuin toisen haukkuminen.

Ärsyttävien asioiden lisäksi on hyvä muistaa kertoa myös positiivisia asioita. Kenelle tahansa on merkityksellistä kuulla, että on toiselle tärkeä tai että on tehnyt jotain, mistä toiselle tuli hyvä mieli.

3. Kuuntele aidosti

Anna myös toiselle mahdollisuus kertoa, miltä hänestä tuntuu. Vaikka tuntisit toisen kuinka hyvin, älä oleta tietäväsi, mitä hän ajattelee tai miltä hänestä tuntuu. Vaikka olisit eri mieltä, älä heti väitä vastaan vaan kysy mieluummin lisää ja yritä todella ymmärtää toisen näkökulma ja tunne. Se ei tarkoita, että sinun olisi pakko olla siitä samaa mieltä.

Miksi yksinkertaisten periaatteiden toteuttaminen on niin vaikeaa?

Kuten alussa sanoin, nämä kolme kohtaa ovat hyvin yksinkertaisia. Samoja asioita harjoitellaan jo lasten kanssa päiväkodissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niiden toteuttaminen käytännössä olisi helppoa. Kannattaakin miettiä, mikä niissä tuntuu vaikealta. Itse huomaan ainakin seuraavia asioita:

  1. En malta pysähtyä kuuntelemaan, mikä oikeasti on ongelmani tässä tilanteessa

Saatan valittaa asiasta, joka ei ole kovin tärkeä, mutta saa minut tuntemaan, että minua ei arvosteta tai kuunnella. Joskus kyse on myös asiasta, joka liittyy enemmän itseeni kuin toiseen ihmiseen. Silloin olisi hyödyllisempiä pysähtyä hetkeksi miettimään, mikä on todellinen ongelmani tilanteessa kuin valittaa toiselle.

2. On vaikeaa näyttää heikkoutensa toisen ihmisen edessä

On helpompi valittaa käytännön asioista kuin myöntää, että kaipaisin nyt läheisyyttä, lohdutusta tai arvostusta. Se tekee minusta haavoittuvan toisen ihmisen edessä. Tosiasiassa kuitenkin vain haavoittuvuuden näyttämisen kautta suhde voi syventyä.

3. Menen tunteen mukana enkä mieti, miten ilmaisen asiat

Kun joku asia oikein ärsyttää tai suututtaa, tunne voi olla niin voimakas, etten jaksa pysähtyä miettimään, miten sanoisin asiani rakentavasti. On helpompi syyttää toista tai tiuskaista jotain ilkeää kuin lähteä muotoilemaan sanomaani asialliseksi. Onneksi sekään ei ole maailmanloppu, vaan tilannetta voi jatkaa esimerkiksi pyytämällä anteeksi sitä, miten asian ilmaisi ja kertoa rakentavammin, mitä todella tuntee ja tarvitsee.

4. Oletan tietäväni, miksi toinen toimii tietyllä tavalla

Joskus nämä oletukset voivat olla hyvin negatiivisia. Hän varmaan ei moikannut minua, koska ei pidä minusta (vaikka oikeasti ei olisi huomannut minua). Hän ei varmaan vastannut viestiini, koska on suuttunut jostain (vaikka oikeasti hänellä olisi vain paljon muita asioita mietittävänään ja hän vain unohti). Asian voisi helposti tarkistaa keskustelemalla. Työpaikkani uusissa toimistosäännöissä onkin erinomainen ohje: Jos oletat, oleta positiivisen kautta.

Mikä sinulle on haastavaa ihmissuhteissa ja kommunikaatiossa? Kommentoi alle!

Lue myös: 60 vuoden rakkaustarina

Mainokset

Kesälaulut kertovat ilosta ja elämän rajallisuudesta

Kuva: silviarita Pixabaystä

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Kesä on lempivuodenaikani. Rakastan lämpöä, aurinkoa ja pitkiä, valoisia päiviä. En usko, että olen ainoa. Onhan kesästä tehty myös valtava määrä lauluja. Nämä kesälaulut kertovat kuumuudesta, vapaudesta ja elämästä nauttimisesta. Sen lisäksi niissä on kuitenkin yllättävän usein mukana myös toinen teema.

”Sommaren är kort.” ”On paras päivä kesän lyhyen.” ”Vielä on kesää jäljellä.” Näitä lauluja yhdistää se, että vaikka ne puhuvat kesästä positiiviseen sävyyn, ne myös muistuttavat siitä, että yhtä varmasti kuin kesä tulee joka vuosi, se on myös ohi ennen kuin arvaammekaan.

Miksi positiivisissa kesälauluissa täytyy tuoda esille kesän loppuminen? Syitä voi olla monia. Toisaalta se voi olla osa suomalaista melankoliaa. Ei kannata innostua liikaa, koska tämä kaikki on vain väliaikaista. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Jos jokin asia on liian hyvin, se on luultavasti pian taas huonosti.

Ajattelen, että tällaisella pessimistisyydellä ihminen yrittää suojella itseään. Jos ei odota liikoja, ei pety. Kääntöpuoli voi olla se, ettei pysty nauttimaan asioista silloin kun ne ovat hyvin, koska pelkää niiden loppumista.

Kuten kesä, myös elämä on rajallinen

Toisaalta liialliseen iloon voi myös väsyä. Kun on kirmaillut kesämekossa pitkin metsiä kolme kuukautta, on ihan mukavaa hengittää raikasta viileää ilmaa, kaivaa syystakki kaapista ja käpertyä peiton alle katsomaan tv:tä hyvällä omallatunnolla, kun ulkona on kylmä ja sataa vettä.

Iloiset kesäpäivät voivat inspiroida ja antaa voimia. Toisaalta myös talvi ja vaikeat ajat ovat tärkeitä ja voivat opettaa jotain sellaista, mitä kaiken ilon keskellä ei huomaa.

Niinpä kesälaulut muistuttavat myös elämän rajallisuudesta. Kaikki todellakin loppuu aikanaan. Ehkä lähestyvän syksyn varjo tekee kesän ilosta vieläkin voimakkaampaa ja erityisempää. Kannattaa nauttia nyt, kun siihen on mahdollisuus.

Elämäkään ei ole ikuista, ei ainakaan tässä muodossa. Tämä ajatus voi tuntua masentavalta, mutta sen tiedostaminen voi myös saada elämään täydemmin. Kun on vain tämä yksi, ainutlaatuinen elämä, se kannattaa käyttää niin hyvin kuin pystyy, tehdä asioita, joista nauttii ja joilla on merkitystä.

Nautitaan siis kesästä niin kauan kuin se kestää!

Lue myös:

Mikä tuottaa sinulle iloa – ja mihin muuhun tämä kysymys sopii kuin tavaroiden karsimiseen?

Miten olla onnellinen? Kuusi ajatusta, jotka auttavat matkalla

Pitävätkö ruotsalaiset suomalaisia tyylittöminä ja muita stereotypioita

Kuva: Pasi Mämmelä Pixabaystä

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Kaikilla meillä on stereotypioita ja ennakkoluuloja. Jotkut niistä ovat haitallisia, ikäviin tilanteisiin ja jopa väkivaltaisiin tekoihin johtavia. Jotkut taas ovat harmittomia ja hauskojakin, kuten että Suomessa hiihdetään kouluun kesät talvet ja katsellaan matkalla jääkarhuja. Munakoisoni ja minä -bloggaaja Jasmin paljasti stereotypiansa ruotsalaisista miehistä. Vastaan niihin yhdessä ruotsalaisen miesystäväni Callen kanssa.

1. Ne käy kampaajalla useammin kuin suomalaiset naiset

Calle kertoo käyvänsä pari-kolme kertaa vuodessa ja itse käyn suunnilleen saman verran. Vaikuttaisi siis siltä, että kampaajalla käyntien määrä ei riipu sukupuolesta tai kansalaisuudesta. Ehkä enemmänkin hiustyylistä.

2. Ne käyttää hirveästi hiustenhoitotuotteita ja puuteria

Calle myöntää käyttävänsä yhtä hiustenhoitotuotetta. Puuterin kohdalla taas vastaus aukeaa paremmin englanniksi kuin suomeksi. Puuterin sijaan hän käyttää nimittäin tomusokeria eli powdered sugar. Sen voin kyllä uskoa, sillä hän on erinomainen leipoja.

3. Niillä menee hirveästi rahaa vaatteisiin

Luultavasti ei, arvelee Calle. En osaa itsekään sanoa tähän oikein mitään. Mikä määrä on paljon? Paljonko suomalaisella keskimäärin menee?

4. Ne käy paljon hipsterikahviloissa

Riippuu, missä asuu. Callen mukaan Etelä-Tukholmassa on hipsterialue, mutta silloin pitää olla myös pitkä parta. Itse kyllä ajattelen, että tässä saattaa olla perää. Hipsteri tai ei, kuulen ruotsalaisten käyvän usein kahvilla ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Tukholmassa järjestetään jopa meetup-tapaamisia, joissa tuntemattomatkin ihmiset voivat käydä keskenään kahvilla. Toki Tukholmassa on myös paljon kahviloita, ja tulos saattaisi muuttua maaseudulla.

5. Ne muotoilee niiden parran veitsellä

Kuulemma samat henkilöt, jotka käyvät siellä hipsterikahviloissa.

6. Ruotsalaismiesten poikamiesboksi on skandinaavisesti sisustettu, siellä on mustaa, valkoista ja lehmäntaljamatto

Calle kertoo, että hänellä on paljon valkoista, mutta ei niin paljon mustaa eikä lehmäntaljoja. Seinillä taas on upeita valokuvia eri paikoista, joissa hän on matkustellut, niin Skandinaviasta kuin sen ulkopuoleltakin.

7. Ruotsalaismiehet pitää suomalaisnaisia tyylittöminä

Calle on ehdottomasti eri mieltä. En tiedä, vaikuttaako vastaukseen se, että hän seurustelee suomalaisen naisen kanssa.

Entäpä tuttu stereotypia siitä, että Ruotsissa kaikki on paremmin ja ihmiset ovat rikkaampia, onnellisempia ja menestyneempiä?

Calle ajattelee, että Suomi ja Ruotsi ovat aika samanlaisia eivätkä asiat ole sen paremmin Ruotsissa kuin Suomessakaan. Molemmissa maissa ihmisillä on samanlaisia mahdollisuuksia. Hän kuitenkin uskoo, että suomalaiset ovat onnellisempia, koska suomalainen kulttuuri tuo heitä enemmän yhteen, kun taas ruotsalaiset viettävät enemmän aikaa yksin.

Tämä on mielenkiintoista, koska itse olen aina ajatellut, että ruotsalaisille yhteisöllisyys on tyypillisempää, kun taas suomalaiset ovat introvertteja yksineläjiä. Ehkä tässä on kyse jostakin myyttisestä mielikuvasta, jolla ei ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa. Individualismi on varmasti lisääntynyt molemmissa maissa ja elämä vain näyttää idyllisemmältä rajan takana.

Yksi asia Ruotsissa kuitenkin on paremmin: monessa paikassa kahvia saa ottaa lisää ilman lisämaksua.

Mitä ruotsalainen ajattelee suomalaisista?

Ruotsalaismiehen vastattua stereotypioihin on kohtuullista, että hänkin saa esittää omansa. Tässä siis yhden ruotsalaisen stereotypioita suomalaisista:

  • Ne puhuu outoa kieltä, jota on vaikea ymmärtää
  • Ne käy aina saunassa
  • Siellä on puukkotappeluita
  • Ne on hyviä moottoriurheilussa
  • Siellä on paljon järviä
  • Jäisillä makkaroilla tappelu. Ei mitään käsitystä, mitä tämä tarkoittaa, enkä saa tähän kovin hyvää selitystä. Stereotypiat voivat olla outoja.

Stereotypioista ymmärrykseen

Stereotypiat ovat varmasti jokaiselle tuttu ilmiö. Mielemme haluaa helposti lokeroida ihmiset erilaisiin lokeroihin. Se voi auttaa hahmottamaan asioita ja helpottaa elämää joissain tapauksissa. Toisaalta se loukkaa helposti sekä niitä, jotka eivät koe sopivansa näihin lokeroihin että niitä, jotka ehkä sopivatkin niihin, mutta eivät halua tulla määritellyksi tietyn oletuksen tai stereotypian kautta.

Usein ennakkoluuloista pääsee eroon haastamalla niitä. Ajattelen, että paras tapa onkin tavata paljon erilaisia ihmisiä ja huomata, että meitä yhdistävät ja erottavat monet asiat riippumatta esimerkiksi kansalaisuudesta tai sukupuolesta. Ei se ehkä kaikkia stereotypioita poista eikä tarvitsekaan, niin kauan kuin näemme niiden läpi myös todellisen ihmisen sellaisena kuin hän oikeasti on.

Maailma on mahdollisuuksia täynnä – mutta kenelle ja millä ehdoilla?

Kuva: Vytalis Arnoldus Pixabaystä

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Viime aikoina olen miettinyt paljon, mitä tekisin ensi syksynä. Haluaisin muuttaa yhteen ruotsalaisen miesystäväni kanssa ja olemme tutkineet monenlaisia vaihtoehtoja Euroopan sisällä. Suomenkielentaitoisia asiakaspalvelijoita tarvitaan Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa. Lastentarhanopettajia taas haetaan esimerkiksi Saksaan ja Kosovoon. Toki voimme muuttaa myös jommankumman kotimaahan Suomeen tai Ruotsiin, jolloin ainakin toisella olisi töitä varmemmin. Maailma on mahdollisuuksia täynnä. Ainakin minulle.

Luin hiljattain Hesarin kuukausiliitteestä paperittomien ihmisten tarinoita. Niissä näkyy vahvana epätoivo: ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Suomeen ei saisi jäädä, mutta kotimaahankaan ei ole paluuta. Töitä olisi hyvä löytää, mutta joko niitä ei ole tarjolla tai työnantajat käyttävät hyväksi ihmisten ahdinkoa ja he joutuvat työskentelemään epäinhimillisissä oloissa elämiseen riittämättömällä palkalla. Nämä ihmiset ovat siis täysin erilaisessa asemassa.

Onko ihmisarvo kiinni kansalaisuudesta?

Maahanmuuttokriittisyys näyttää lisääntyneen Suomessa. Kriittinen saa toki olla, ja epäkohdat saa ja pitääkin nostaa esiin, jotta niistä voidaan keskustella. On selvää, ettemme voi ottaa vastaan jokaista tänne haluavaa, jos meillä ei ole mahdollisuutta kotouttaa heitä ja tarjota työtä. Toivoisin kuitenkin, ettei samalla unohtuisi ihminen. Se yksittäinen ihminen, joka ei ole voinut valita kohtaloaan eikä liioin voi vaikuttaa siihen, miten muut samasta maasta tulevat käyttäytyvät.

Iltalehti julkaisi kuvan siitä, mitä eurovaaliehdokkaat ovat vastanneet väitteeseen ”EU:n velvollisuus on pelastaa kaikki hukkumisriskillä Välimeren ylittävät Eurooppaan pyrkivät siirtolaiset”. Vasemmistoliitosta ja vihreistä kaikki olivat enemmän tai vähemmän samaa mieltä. Perussuomalaisten osalta taas tulos oli päinvastainen. Kaikki olivat joko eri mieltä tai ilmaisivat neutraalin mielipiteen, joita niitäkin oli suhteellisen vähän. Myös kokoomuksen ja keskustan, jopa kristillisdemokraattien ehdokkaissa eriäviä mielipiteitä oli yllättävän paljon.

Kysymys ei ollut, pitääkö kaikkien maailman ihmisten päästä vapaasti Suomeen tai Eurooppaan. Kysymys oli vain siitä, täytyykö hengenvaarassa oleva ihminen pelastaa hukkumiselta. Toki tilanne on monimutkainen ja meidän kannattaa ehdottomasti pohtia, mitä voimme tehdä, etteivät niin monet ihmiset lähtisi ylittämään Välimerta hukkumisriskillä. Kuitenkin jos kysyn, pitääkö auttaa, jos näkee jonkun olevan hukkumassa Päijänteellä, luultavasti kaikki sanoisivat, että pitää. Jos ei luota omaan uimataitoonsa, pitää vähintäänkin soittaa apua. Miksi vastaus muuttuu, kun kyse on Välimerta ylittävistä siirtolaisista? Onko jonkun ihmisen henki arvokkaampi kuin toisen?

Facebookissa jaetaan usein hyvää tarkoittavia aforismeja siitä, kuinka olet maailman onnekkaimpien joukossa jo siksi, että sinulla on koti ja ruokaa, tai osaat lukea kyseisen aforismin. Tarkoitus on hyvä, mutta minulle se ei tuo mieleen kiitollisuutta. Se tuo mieleen, kuinka järjettömän epäoikeudenmukainen maailma on. Suomessa puhutaan paljon itsensä toteuttamisesta ja kehittämisestä, kun samaan aikaan monen ihmisen mahdollisuudet jo itsensä ja perheensä hengissä ja turvassa pitämiseen ovat hyvin rajalliset.

Etuoikeutettu

Mikä erottaa minut näistä ihmisistä? Ehkä se, että satuin syntymään Suomeen. Suomalaisena minulla on passi, jolla pääsen kaikkialle, ja yhteiskunnan tukiverkko, joka ainakin jollain tavalla huolehtii, vaikka jäisin työttömäksi tai esimerkiksi sairastuisin vakavasti. Ei se toki sitä tarkoita, että kaikilla suomalaisillakaan olisi helppoa, kuten esimerkiksi Jennan tarina osoittaa. Koen kuitenkin olevani etuoikeutettu syystä, johon en ole voinut vaikuttaa. Synnyin vakaaseen, vauraaseen maahan, joka kaikesta pahoinvoinnistakin huolimatta pitää ainakin jollain tasolla huolta kansalaisistaan. Synnyin vanhemmille, jotka ovat osanneet tukea ja rakastaa minua. En valinnut sitä, se annettiin minulle.

Miten voisin siis tuomita toisen siitä, ettei hänelle käynyt yhtä hyvin? Olisi houkuttelevaa ajatella, että olen tässä tilanteessa omasta ansiostani. Se ei kuitenkaan ole totta. Vaikka toki olen itsekin nähnyt vaivaa hyvinvointini eteen, en ole voinut valita kotiani, vanhempiani, geenejäni, en sitä, millaiseen kouluun pääsin ja millaista opetusta siellä sain. Millaisia ihmisiä tapasin ja miten he minua kohtelivat. Kaikki tämä on vaikuttanut siihen, missä ja millainen olen nyt.

Mitä voimme tehdä?

Maailmassa tapahtuu paljon pahaa, johon emme voi mitenkään vaikuttaa. Sen murehtiminen ei auta ketään eikä vie asioita eteenpäin. Ajattelen kuitenkin, että tässä maassa ja maailmassa tarvitaan paljon empatiakykyä, jotta asioita voitaisiin ratkaista. Vastakkainasettelu ja eri ihmisryhmien leimaaminen vain lisäävät vihaa ja pelkoa.

Tarvitsemme aitoa halua ymmärtää toista ja antaa kaikille niin hyvät mahdollisuudet elämään kuin mahdollista. Suomessakin on paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat apua ja tukea. Ajattelen, että jos ihminen kokee olevansa arvostettu ja turvassa, hänen ei tarvitse lietsoa vihaa toisia kohtaan tai turvautua väkivaltaan.

Vaikka emme pysty vaikuttamaan kaikkiin maailman ongelmiin, voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, olemmeko luomassa toisille mahdollisuuksia vai ottamassa niitä pois. Jokainen ihminen vaikuttaa siihen, onko ympärillämme turvallista vai ei.

Kuva: stokpic Pixabaystä

60 vuoden rakkaustarina

Kuva: Pixabay

Teksti: Julia Sini-Tuuli

60 vuoden rakkaustarina

Rakkaustarinat ovat ihania. Haluan kuulla tarinoita siitä, miten ihmiset tapaavat toisensa, rakastuvat ja haluavat jakaa elämänsä toistensa kanssa. Erityisen ihanaa on nähdä vanhoja ihmisiä, jotka edelleen välittävät toisistaan valtavasti kaiken yhdessä kokemansa jälkeen. Pääsin haastattelemaan lahtelaista Eskoa, joka ehti saada yli 60 yhteistä vuotta vaimonsa Annikin kanssa ennen tämän kuolemaa. Tämä rakkaustarina on minulle erityisen tärkeä, sillä ilman sitä minua ei olisi olemassa. Tämä on isovanhempieni tarina isoisäni kertomana.

Pidin hänestä kovasti alusta alkaen”

Esko tapasi vaimonsa Annikin kotikaupungissaan Lahdessa. He asuivat molemmat Jalkarannan kaupunginosassa, josta oli matkaa keskustan torille noin viisi kilometriä. Tällaiset matkat liikuttiin siihen aikaan kävellen. Kerran kaupungilta tullessaan Esko istahti mäen päällä olevalle puiselle kaiteelle. Annikki sattui kävelemään samaa tietä kaupungista päin ja hänet nähdessään Esko lyöttäytyi seuraan.

”Kun ensimmäisen kerran saattelin häntä, totesin, että ajatellaan asioista samalla tavalla. Pyysin häntä veneretkelle, ja kun kierreltiin Vesijärveä ristiin rastiin, niin tuntui, että ollaan hyvin samalla aaltopituudella.” Esko kertoo.

Siihen aikaan Eskon perheellä oli nopea moottorivene, jolla nuoripari pääsi ajamaan ensimmäisillä treffeillään. Kommelluksilta ei kuitenkaan vältytty, vaan Annikin hypätessä veneestä saippuaiselle pyykkilaiturille hän liukastui ja kaatui.

”Sattui olemaan mun isäpappani siinä lähellä, joka sitten nauroi päälle, mutta ei Annikki siitä suuttunut. Alettiin seurustelemaan, koska huomasin, että pidin hänestä kovasti alusta alkaen”, Esko muistelee. Veneilystä tulikin tärkeä yhteinen harrastus myös tuleville vuosille.

Seurustelun alkuaikoina Annikki asui naapuritalossa, jossa hänellä oli yksi huone käytössä. Talon omisti vanha nainen, joka oli tarkka siitä, ettei vierailijoita saa käydä. Tämä ei kuitenkaan Eskoa estänyt, vaan hän keksi oivan ratkaisun: ”Ensimmäisessä kerroksessa kun oltiin, sattui olemaan ikkunat järvelle päin. Aloin käymään ikkunan kautta häntä tapaamassa.”

Kerran kuitenkin vuokraemäntä sattui tulemaan sisälle Eskon vierailun aikana. Hänellä oli mukanaan rikkinäinen kahvimylly. Kun Esko huomasi kahvimyllyn, hän tarjoutui korjaamaan sen. Sen jälkeen hänen ei tarvinnut enää käyttää ikkunaa, vaan hän sai tulla vierailulle oven kautta.

Annikki ja Esko olivat hyvin rakastuneita ja heidän oli vaikea olla erossa toisistaan. Kerran Eskon piti mennä serkun isän hautajaisiin Nastolaan. Hautajaisten jälkeen olisi pitänyt mennä vielä jälkijuhliin, mutta Eskopa ei malttanut olla rakkaastaan erossa ja odotella kyytiä, vaan käveli yli 30 kilometrin matkan kotiin katsomaan tulevaa vaimoaan.

Vaatimatonta, mutta onnellista elämää

Alussa elämä oli vaatimatonta. Eskon vanhempien talossa oli vapautumassa pieni huone, johon Esko ja Annikki muuttivat. Esko oli lähdössä armeijaan, ja Annikki jäi asumaan tämän vanhempien luo pieneen huoneeseen. He kirjoittivat ahkerasti kirjeitä toisilleen. Eskon armeijassa olon aikana Annikki tuli raskaaksi. Lapsi syntyi jo ennen kuin Esko vapautui armeijasta. Hän pääsi kuitenkin vaimoaan katsomaan synnytyssairaalaan.

”Kävin Annikkia katsomassa sairaalassa ja näin esikoiseni ensimmäistä kertaa siellä. Meillä oli onni korkealla, kun saatiin ensimmäinen yhteinen poika.”

Alkuaikoina rahat olivat tiukassa, ja Esko muistaa erään kerran, kun Annikki pyysi häntä hakemaan torilta perunoita.

”Kävelin kaupunkiin, ja kuinka ollakaan, siinä oli kirjakauppa lähellä”, Esko muistelee. ”Katselin, että ikkunassa oli mielenkiintoinen kirja, ja minä unohdin koko perunat ja ostin sen kirjan. Kotiin tullessa vasta muistin, että voi pahus, mitenkähän tässä käy. En minä tukistuksia suinkaan saanut, vaan rankaisu oli se, että oli syötävä kaurapuuroa aika pitkään, kun rahaa ei ollut muuhun ruokaan. Ei se ollut minulle mikään ongelma.”

Taloudellisesti vaikeista ajoista ja ahtaista tiloista huolimatta Esko ei muista, että parisuhteessa olisi juuri riidelty. Pienetkin riidat saatiin sovittua ennen kuin niistä ehti tulla isompia tai pidempiaikaisia.

Uusi ammatti

Esko päätti tulevaisuuden turvaamiseksi hakea teknilliseen kouluun opiskelemaan, ja pääsikin sisään. Se merkitsi kuitenkin eroa Annikista ja perheestä.

”Ero oli katkera, ja yritin usein käydä kotona. Aina muistin tuoda kukkia rautatieasemalta Annikille”, Esko kertoo. Hän muistaa myös luvanneensa, että kun hän valmistuu ja saa paremman työpaikan, hän ostaa vaimolleen pitkän rivin kenkiä.

”Ei Annikki koskaan sitä lunastanut, vaikka olin luvannut parempaa tulevaisuutta. Siihen aikaan kengät oli arvokysymys, että niitä pitää olla kaappi täynnä. Ei hän ollut sen sortin ihminen, että haali mitään. Keittiötavaroita hän on kuitenkin hankkinut niin paljon, että vieläkin on varmaan kahden huushollin tavarat.”

Eskolle ja Annikille syntyi toinenkin poika. ”Me kovasti odotettiin, että kun tulisi tyttö kolmanneksi ja niin tulikin. Me oltiin onnemme kukkuloilla”, Esko muistelee hymyillen.

Perhe asui samassa paikassa niin kauan, että kadun nimikin ehti muuttua Kaartokadusta Linjakaduksi. Kymmenen vuotta yhdessä oltuaan Esko ja Annikki päättivät, että on aika muuttaa omilleen. Vaikka he olivat saaneet Eskon vanhempien talossa alakerran käyttöön ja tilaa oli enemmän kuin alkuaikoina, he olivat kuitenkin vanhemmista riippuvaisia. Niinpä he hankkivat ensimmäisen oman asuntonsa. Teknillisen koulun jälkeen myös toimeentulo oli turvattu ja ajat olivat taloudellisesti parempia perheelle. Molemmat kävivät ahkerasti töissä, ja Eskon vaatehuoneessa on edelleen Annikin sairaala-apulaisena käyttämä hilkka ja Eskon tohtorinhattu samassa laatikossa.

Onnellisia aikoja

Myöhemmin pari osti omakotitalon Mailakadulta ja ehti asua siellä 30 vuotta. Tähän aikaan liittyy paljon onnellisia muistoja. Siinä vaiheessa jo nuorimmallakin tyttärellä oli lapsia, ja lasten ja lastenlasten vierailut olivat tärkeitä. Tärkeä oli myös oma piha, jossa etenkin Annikki hoiti puutarhaa.

”Annikki-vaimo oli innokas kukkien kasvattaja. Tulee mieleen laulu ”Minä laulan sun iltasi tähtihin ja yöhösi kuutamoita”. Siinä sanotaan jossain kohtaa, että ”Tein sulle kukkaisen puutarhan”, ja niin yritinkin tehdä sitä puutarhaa sinne, että hän saisi kukkia kasvatella.”

Esko ja Annikki tekivät myös mukavia retkiä ulkomaille. Esko pääsi matkustelemaan jonkin verran myös työn puolesta, mutta sinne ei voinut ottaa vaimoa mukaan, joten pariskunta alkoi tehdä vapaa-ajan matkoja.

”Ensimmäinen reissu taisi olla siihen aikaan, kun Olof Palmen oli juuri murhattu. Mentiin Ruotsiin, käytiin siellä murhapaikalla ja siellä oli valtavasti kukkia, se on jäänyt mieleen. Sitten käytiin kai seuraavaksi Leningradissa Venäjällä, ja ensimmäinen lämpimän maan matka oli Marokkoon.”

Molemmat nauttivat matkustamisesta niin, että he alkoivat käydä kerran vuodessa ulkomailla. Siihen aikaan matkustaminen ei vielä ollut kovin yleistä ja myös toimeentulon piti olla turvattu, että pystyi matkustamaan kerran vuodessa. Esko ajatteleekin, että heillä oli asiat hyvin.

Lopulta Esko ja Annikki alkoivat olla sen verran iäkkäitä, että pihatöitä oli vaikea tehdä, varsinkin lumitöitä talvella. Niinpä he muuttivat kaupungin keskustaan kerrostaloasuntoon.

Suuri suru

Lopulta kävi niin, että Annikki ja Esko ehtivät asua uudessa asunnossaan vain 2,5 vuotta yhdessä, ennen kuin Annikki sairastui niin pahasti, ettei häntä pystytty enää hoitamaan kotona.

”Yritin kyllä hoitaa monta kuukautta täällä, ja kutsuttiin lääkäriä ja hoitajaa tänne kotiinkin. Annikki-vaimo ei tahtonut mielellään sinne sairaalaan mennä, mutta sitten hän alkoi olla niin huonossa kunnossa, että hän itse sanoi, että nyt saat viedä hänet sinne.”

Niinpä Annikki vietiin sairaalaan. Tilanne näytti jo paremmalta, hän pääsi siirtymään Kaupunginsairaalaan toipumaan. Yllättäen tilanne kuitenkin muuttui.

”Ylilääkäri tuli kertomaan, että syöpä, joka Annikki-vaimolla oli vuosien kuluessa ollut, on uusimassa eikä mitään voida enää tehdä. Se oli suuri isku meille molemmille. Sairaalasta löytyi sitten huone, jossa me saatiin yhdessä majailla. Siitä meni noin viikko, että olin hänen vierellään koko ajan, kunnes 24.10. puoli yhdeksän aikaan hän veti viimeiset henkäykset.”

Esko ehti olla Annikin kanssa naimisissa 61 vuotta ja 9 kuukautta. Ikävä on suunnaton ja rakkaasta erossa oleminen on ollut vaikeaa.

”Hän on ollut hyvin rakas minulle koko ajan. Aikanaan hän sanoi, että kun minusta aika jättää, hanki sitten nuorempi vaimo. Mä sanoin, että mä en koskaan tarvitse nuorempaa vaimoa. Sen takia pidän sormusta kaiken aikaa, vaikka häntä ei täällä enää olekaan. Joka ilta mä käyn häntä tervehtimässä ja hyvää yötä toivottamassa, ja odotan vaan, milloin pääsen hänen kanssaan samaan paikkaan, oli se mikä tahansa. On ikävä sellaista toveria, oltiin niin kylki kyljessä oltu elämä alusta loppuun asti.”

Surussa ovat auttaneet lasten perheiden vierailut. Eskolla on seinällään sininen maalaus, jolla on tärkeä merkitys hänelle.

”Taideteoksessa on siivettömät enkelit, jotka luo taivaasta hyvää oloa ja rakkautta kaikille. Minun siivettömät enkelit on lapseni ja heidän perheensä, jotka käyvät usein katsomassa. Se on lohduttavaa.”

Pitkän suhteen salaisuus

Nykyään on melko harvinaista, että suhde kestää näin pitkään, sitä ei voi pitää ollenkaan itsestäänselvyytenä. Mikä Annikin ja Eskon suhteessa oli sellaista, että se on kestänyt vuosikymmenestä toiseen?

Eskon on vaikea antaa yleispätevää neuvoa suhteen kestämiselle. Heillä ainakin on auttanut se, että jos riitoja on ollut, ne on aina sovittu niin, ettei niistä ole tullut pitkäaikaisia yhteenottoja. On myös hyvä, jos tulee puolison perheen kanssa toimeen alusta asti. Toki erityisen suuri merkitys on myös sillä, että löytää itselleen sopivan puolison.

Itse ajattelen, että kyse on varmasti myös tahdosta olla yhdessä. Vaikka myös Esko ja Annikki kävivät läpi vaikeita vaiheita, pitkiä eroja toisesta ja taloudellista epävarmuutta, heille oli koko ajan selvää, että niistäkin ajoista mennään läpi yhdessä.

Kuva: Ellen26 Pixabaystä

Astmadiagnoosi oli järkytys ja helpotus

Kuva: ThePixelman Pixabaystä

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Tiesitkö, että viime tiistaina vietettiin maailman astmapäivää? Minä en vielä vähän aikaa sitten tiennyt sellaista päivää olevan olemassakaan. Myös mielikuvani itse sairaudesta olivat melko yksipuolisia – kunnes itse sairastuin astmaan. Vaikka sain diagnoosin vasta muutama kuukausi sitten, oireet alkoivat jo aikaisemmin.

Jatkuvaa sairastelua

Toissa syksynä sairastelin jatkuvasti. Se oli raskasta aikaa. Jos joskus oli yksi päivä, jolloin voin paremmin, seuraavana päivänä oireet taas palasivat – joskus lievempinä, joskus pahempina. Syksyn kylmyys ja pimeys tuntuivat erittäin konkreettisilta ja lannistavilta. Syksy yhdistettynä sairasteluun vaikutti paljon myös mielialaan ja kaikki tuntui vähän synkältä. Ajattelin sairastelun johtuvan siitä, että olin päiväkodissa töissä. Siellähän tunnetusti liikkuu jos jonkinlaisia tauteja. Samaa arvelivat lääkäritkin. Verikokeita otettiin, mutta ei oikeastaan muuta.

Helmikuussa lähdin matkalle Fuerteventuralle. Olo parani huomattavasti. Hyvin pian tämän jälkeen vaihdoin työpaikkaa. Uudessa työpaikassa sain oireita sisäilmasta, mutta sain onneksi luvan tehdä töitä muualla niin paljon kuin mahdollista. Olo parani ja kevät ja kesä menivät hyvin. Luulin jo olevani kunnossa. Kunnes tuli seuraava syksy.

Kun seuraavanakin syksynä olin taas melkein koko ajan sairaana, en voinut enää syyttää päiväkotia. Puoleen vuoteen en pystynyt harrastamaan liikuntaa oikeastaan ollenkaan. Ihan vaan kevyt ulkoilukin saattoi olla liikaa. Kerran juoksin junaan noin kolme minuuttia, minkä jälkeen keuhkoihini sattui seuraavan viikon ajan. Eri ihmisillä oli paljon selityksiä ja ratkaisuehdotuksia, sinkkitableteista kiinalaiseen parantajaan. Asiaa alettiin kuitenkin tutkia kunnolla vasta, kun esimieheni kiinnitti huomiota sairaspoissaoloihin.

Vaikka ei ole maailman mukavin ajatus keskustella esimiehen kanssa siitä, miksi on ollut sairaana tavallista useammin, minun kohdallani se ratkaisi tilanteen. Olinhan käynyt ennenkin lääkäreillä, joilla ei kuitenkaan ollut mitään selitystä sairastelulle. Useimmat sanoivat vain, että jos työskentelee ihmisten kanssa, on normaalia saada flunssa kerran kuukaudessa. Se taas ei mielestäni selittänyt sitä, etten tuntunut koskaan kunnolla parantuvan flunssista. Tuntuu, että vasta kun pyyntö tuli esimieheltä, sairastumisiani alettiin todella tutkia. Silloin syy löytyi nopeasti: astma.

Diagnoosi oli samaan aikaan järkytys ja helpotus. Toisaalta en olisi halunnut kuulla sairastavani tautia, joka ei koskaan parane. Toisaalta kun syy löytyi, sitä päästiin vihdoin hoitamaan. Oli helpottavaa kuulla, että sairauteni on kuitenkin sellainen, johon on olemassa hyvät lääkkeet, ja niiden avulla pystyisin taas elämään normaalisti.

Itse asiassa ihmettelen sitä, että aiemmin kukaan ei osannut epäillä astmaa. Onko niin, että astmasta ei tiedetä kovin paljon, vai onko sitä vain niin monenlaista, ettei kaikkia oireita osata yhdistää oikeaan sairauteen? Ehkä maailman astmapäivälle on tarvetta jatkossakin, jotta tietoisuus lisääntyisi ja yhä useampi saisi oikean diagnoosin mahdollisimman ajoissa. Kun itsekin sain sen vasta työterveydestä esimiehen asiaan puuttumisen jälkeen, mikä tilanne on esimerkiksi työttömillä – puhumattakaan vaikka kehitysmaissa asuvista ihmisistä?

Hyvää tarkoittavat neuvot voivat ärsyttää

Kun ihmisellä on joku terveyteen liittyvä ongelma, ympärillä on paljon hyvää tarkoittavia ihmisiä, joilla on selitys valmiina. Ehkä kyseessä on raudan, sinkin tai D-vitamiinin puutos? Ehkä kilpirauhasen vajaatoiminta tai mykoplasma? Kun järkevää selitystä ei tunnu löytyvän, niitä keksitään. Yleensä tarkoitus on hyvä ja takana huoli läheisestä. Joskus se voi kuitenkin myös ärsyttää ja tuntua vähättelevältäkin. Ei, ongelmani ei ratkea C-vitamiinitableteilla. Kuten makuuhuoneen tuuletus ei yleensä auta unettomuudesta kärsivää tai positiivinen ajattelu masentunutta. Enemmän auttaa se, että on vaan tukena. Toisaalta joskus arvaus voikin osua oikeaan ja silloin siitä voi olla paljonkin hyötyä.

Toisaalta huolestuttaa se, että vaikka sisäilmaongelmista on puhuttu paljon, niihin ei edelleenkään kaikkialla suhtauduta vakavasti. Ihmisten kokemusta saatetaan edelleen vähätellä, vaikka tilanne on varmasti parantunut paljon siitä, mitä se on aiemmin ollut. Joissain paikoissa jo oireileva ihminen saatetaan siirtää muualle, mutta edelleen rakennuksessa joutuvat olemaan ne muut, joilla ei ainakaan vielä ole oireita tai jotka eivät halua tai uskalla ottaa asiaa puheeksi. Usein kyse on vieläpä lapsista ja nuorista. Tuntuu pahalta, kun nuoren äiti kiittää minua siitä, että otan tosissani huolet sisäilmaongelmista. Lauseen muotoilusta kuultaa läpi ajatus, ettei se ole lainkaan itsestäänselvää. Vaikka syitä ja seurauksia ei voi varmasti tietää, ajattelen ainakin itse, että isona syynä omaan sairastumiseeni oli vakavat sisäilmaongelmat entisessä työpaikassa.

Mitä on normaali elämä?

Kun sairastuin astmaan, kuulin usein, että kun lääkitys on kunnossa, sen kanssa pystyy elämään ihan normaalia elämää. Se oli valtavan helpottavaa kuulla. Toisaalta se sai minut myös miettimään, mitä on tämä normaali elämä. Onko se sellaista elämää, missä ei ole rajoitteita, kipua tai sairauksia, ja jossa kaikki menee hyvin? Jos tämä asetetaan normaalin kriteeriksi, kuinka moni lopulta pystyy elämään normaalia elämää?

Ajattelen, että on hyvä pyrkiä hyvään elämään. En kuitenkaan ajattele, että se tarkoittaisi aina helppoa elämää. Normaaliin elämään kuuluu hyvien asioiden lisäksi myös suruja, vaikeuksia ja sairauksia. Joskus ne voivat rajoittaa elämää ja silloin joutuu etsimään elämäänsä merkitystä ehkä eri asioista kuin ennen.

On kuitenkin hyvä muistaa myös, ettei elämän kuulu eikä tarvitse olla koko ajan raskasta. Jos se jostain syystä tuntuu siltä, on parasta hakea apua – niin kauan, että sitä saa.

”Aina on toivoa jäljellä” – Jenna selvisi vaikeasta lapsuudesta ja haluaa nyt auttaa muita

Kuva: Anemone123 from Pixabay

Teksti: Julia Sini-Tuuli

Jenna on 22-vuotias nainen, joka on omien sanojensa mukaan kokenut paljon, mutta löytänyt reitin parempaan suuntaan ja päässyt jo pitkälle. Vaikean lapsuuden ja usean itsemurhayrityksen jälkeen Jenna on jälleen oppinut luottamaan ihmisiin ja löytänyt halun elää. Nyt hän haluaa kertoa tarinansa, jotta muut vaikeissa tilanteissa olevat voisivat saada siitä rohkaisua ja ymmärtää, että kaikesta voi selvitä. Jennan nimi on muutettu.

Poissaoleva vanhemmuus

Kun Jenna ajattelee lapsuuttaan, hän muistaa tiettyjä asioita. On paljon asioita, joita hän ei pysty muistamaan, koska traumojen takia mieli sulkee ne pois. Lapsuuden perheessä vanhemmat eivät olleet läsnä, vaan Jenna hoiti nuorempia sisaruksia.

”Mulla ei ole mitään muistikuvaa, missä vanhemmat on olleet, olivatko he nukkumassa vai kokonaan jossain muualla. Mutta muistan sen, kuinka ollaan kasvatettu toinen toisemme lapsena”, Jenna kertoo.

Vanhempien poissaolon lisäksi lapsuudenperheessä oli myös väkivaltaa ja hyväksikäyttötapaus, jotka ovat jättäneet jälkensä.

”Oli tosi paha olo. En ollut kertonut kenellekään mistään, koska mä luulin, että se on normaalia. Eihän lapsi tiedä, että se on epänormaalia, jos kukaan ei siitä kerro.”

Vaikka tilanne kotona oli kaoottinen ja olo huono, Jenna onnistui kuitenkin esittämään, että kaikki oli hyvin. Kerran yhdeksännen luokan koulutehtävässä luokkakaverit kirjoittivat mielikuviaan Jennasta.

”Siellä oli esimerkiksi, että oon aina iloinen, positiivinen ja jaksan aina hymyillä. Olisipa he vaan tienneet, mitä mun elämä oikeasti oli silloin. Ulospäin näytti siltä, että mulla oli kaikki hyvin, mutta oikeesti mulla ei ollut mikään hyvin”, Jenna muistelee.

Lopulta tilanne kärjistyi riitaan, jossa Jenna ei saanut lähteä kaverille kylään. Silloin hän yritti karata. Hän päätyi turvataloon ja lopulta hänet sijoitettiin lastenkotiin. Lastenkodin turvallisten aikuisten avulla Jenna alkoi ymmärtää kotiolojakin paremmin.

”Aloin tajuamaan, kuinka väärin se kaikki on ollut ja kuinka se on vaikuttanut. Masennuin tosi pahasti. Nukuin kolme kuukautta putkeen. Heräsin vain välillä syömään, käymään vessassa ja pesemään hampaat. Nukuin koko muun ajan, kunnes yksi päivä mut vaan herätettiin, että nyt lähdetään Jenna lääkäriin.”

Koti hukassa

Terveyskeskuksessa todettiin, että Jenna oli vakavasti masentunut, ja hänet siirrettiin nuorisopsykiatriselle osastolle, jossa aloitettiin hoito. Vaikka Jennalla ei ole ajasta paljon muistikuvia, hän muistaa, että oma työntekijä oli ihana. Samoihin aikoihin hänellä todettiin myös syömishäiriö, jota alettiin hoitaa.

”Olin ollut ulkoisessa hoidossa jo aikaisemmin, mutta en edes itse tiennyt, miksi mä siellä käyn, kun ei kukaan kertonut mulle. Olin 14-15-vuotias, ja kun aloin tajuta niitä asioita, se iski aika kovaa. Lastensuojelun työntekijät selittivät, miten väärin mua kohtaan on tehty”, Jenna muistelee.

Lastenkodissa kuitenkin ajateltiin, ettei siellä pystytä antamaan Jennalle riittävästi tukea ja hänet siirrettiin paikkaan, jossa hänen uskottiin saavan enemmän tukea ja apua. Lopulta paikka ei kuitenkaan ollut Jennalle sopiva ja hän joutui muuttamaan useita kertoja, joskus eri paikkakunnillekin. Hän koki paikanvaihdokset raskaasti.

”Mua pompoteltiin paikasta toiseen, olin muka liian hankala. Pelkkä murrosikä liitettynä mielenterveysongelmiin on ihan hirveä soppa. Siinä vaiheessa tuntui, ettei ole mitään ulospääsyä. Lapsena en ollut pystynyt luottamaan kehenkään, ja kun alkoi vähän tuntua, että ehkä pystyisin taas, se vietiin multa pois.”

Sen jälkeen Jenna ei uskaltanut luottaa keneenkään pitkään aikaan. Elämä tuntui toivottomalta.

Paikanvaihdoksissa raskasta oli myös kavereiden jättäminen. Lopulta Jenna alkoi itsekin rajoittaa yhteydenpitoa kavereihin, koska häpesi tilannettaan.

”Kun olin sekaisin kaikista niistä lääkkeistä, mitä mulle oli määrätty, en myöskään halunnut pitää yhteyttä kavereihin, koska tuntui, että mä oon aina se epäonnistuja. Muilla oli koulutus ja mulla taas on elämä mennyt näin.”

Vihdoin kotona

Nyt Jenna on asunut kolme vuotta asumispalveluyksikössä, joka tuntuu kodilta, vaikka alku olikin vaikea. Ensimmäiset pari vuotta Jenna käyttäytyi huonosti kaikkia kohtaan ja ymmärtää sen johtuneen siitä, että hän aavisti, että hänestä välitetään oikeasti.

”Se tuntui toisaalta ihanalta ja siltä, että nyt mun pitäisi tarttua tähän tilaisuuteen, että voin luottaa ja saada sillä elämää eteenpäin. Mutta mä en uskaltanut, joten pistin vastaan kaikessa, missä vaan voin. Olin mahdollisimman hankala.”

Se johti Jennan kaikenlaisiin vaikeuksiin, vääriin porukoihin ja huumeiden käyttöön. Pikkuhiljaa asiat alkoivat kuitenkin parantua. Lääkärin kanssa keskusteltuaan Jenna lopetti ison osan lääkkeistään ja koki, että alkoi nähdä asioita selkeämmin sen jälkeen.

”Uskalsinkin vihdoin lähteä luottamaan siihen, että musta välitetään. Siinä vaiheessa kaikki lähti menemään parempaan suuntaan. Oon ekaa kertaa uskaltanut ottaa sen askeleen, että pyydän itse apua, mitä ei oo tapahtunut koskaan. Oon tosi ylpeä siitä.”

Jenna oli aiemmin yrittänyt itsemurhaa seitsemän kertaa, koska ei ollut nähnyt mitään muuta ulospääsyä kuin kuoleman. Kahdeksas kerta oli vahinko. Jenna oli väsynyt ja omissa maailmoissaan, ja luuli ottavansa vain muutaman unilääkkeen, mutta olikin ottanut paljon enemmän. Onneksi asumispalveluyksikön työntekijä tajusi tilanteen ja soitti ambulanssin.

Kun Jenna heräsi ja näki, kuinka huolissaan kaikki olivat, hän ymmärsi, että nämä ihmiset välittävät oikeasti. Jenna itki ja soitti asumispalveluyksikköön, että hänellä on hirveä koti-ikävä. Hänellä oli vihdoin koti, jota ikävöidä. Viikonlopun jälkeen Jenna pääsikin kotiin. Hän ei ollut enää itsetuhonen.

”Se oli wake up call, että musta oikeesti välitetään. Sen kautta mä uskalsin ottaa kiinni ja luottaa”, Jenna kertoo.

Jenna oli pitkään halunnut vain kuolla, mutta luottamuksen löytymisen kautta hän alkoi vihdoin nähdä elämässä tarkoitusta ja mahdollisuuksia. Hän halusi taas elää.

”Ehkä mä ajattelin, että tällä on joku tarkoitus. Jos olisi tarkoitettu, että en olisi jatkanut elämää, mä olisin kuollut johonkin niistä yrityksistä. Mutta koska mä selvisin niistä kaikista jollain ihmeen kaupalla, sillä täytyy olla joku tarkoitus. En tiedä vieläkään, mikä se tarkoitus on, mutta aion ottaa siitä selvää.”

Miltä tuntuu rakastaa

Sitten tapahtui toinen käänne. Jenna tuli vahingossa raskaaksi. Hän oli aina ajatellut, ettei halua omia lapsia, vaikka pitääkin lapsista, eikä elämäntilannekaan ollut paras mahdollinen. Niinpä hän varasi ajan aborttiin. Hän jäi kuitenkin vielä harkitsemaan asiaa, ja viikkoa myöhemmin hänellä oli kokemus, joka sai mielen muuttumaan.

”Yhtäkkiä tajusin jotain, jota on vaikea kuvailla. Mä rakastin jotain, jota ei ollut olemassa, enemmän kuin mitään muuta, ja olin valmis tekemään sen vuoksi mitä tahansa.”

Jenna alkoi järjestää asioita niin, että pystyisi huolehtimaan vauvasta. Hän alkoi tutkia mahdollisuutta päästä ensikotiin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut puhua asiasta juuri kenellekään, koska pelkäsi heidän ihmettelevän tai ajattelevan, ettei hän pärjää lapsen kanssa. Jenna kuitenkin rohkaistui kertomaan asiasta siskolleen, joka alkujärkytyksen jälkeen lupasi olla täysillä tukena, mitä ikinä tapahtuukaan.

Jenna oli suunnitellut kertovansa jouluaattona myös muille perheenjäsenille, mutta kaksi päivää ennen joulua raskaus meni kesken. Onneksi sisko oli tukena ja maksoi Jennan lääkärikäynnin keskenmenon jälkeen.

Vaikka tilanne oli ikävä ja surullinen, Jenna kokee, että hän myös oppi siitä paljon:

”Siinä vaiheessa mä tajusin, että kun mä olen aikuinen, ei sen pidä mennä niin, että joku on aina huolehtimassa musta. Totta kai tietyissä tilanteissa, jos on huonossa kunnossa, niin apua pitää saada, mutta pääasiassa pitää itse ottaa vastuu itsestään. Opin myös sen, miltä tuntuu rakastaa jotain enemmän kuin mitään muuta. Se oli tosi outoa. Se muutti mun ajatusmaailman tulevaisuudesta täysin.”

Tapahtumaketju sai Jennan myös miettimään tulevaisuudensuunnitelmiaan uudestaan. Hän oli pitkään yrittänyt opiskella lähihoitajaksi, mutta alkoi ymmärtää, ettei lähihoitajan työ ole se, mitä hän haluaa tehdä.

”Se on ollut se, mitä kaikki muut on toivoneet ja olettaneet, että musta tulee. Sitten tajusin, ettei se ole se mun oma haave”, Jenna kertoo. ”Oon ala-asteelta asti halunnut olla liikunnanohjaaja, mutta toisaalta mua kiinnostaisi hirveesti insinööriopiskelut. Kun mainitsen siitä jollekin, kaikki nauraa, että sinä vai, ethän sä oo koskaan tykännyt matikasta.”

Nyt Jenna kuitenkin ymmärtää, että matematiikka on ollut vaikeaa, koska hän on voinut niin huonosti, ettei ole pystynyt keskittymään. Nyt kun hän taas pystyy, hän on myös todella kiinnostunut matematiikasta, kemiasta ja fysiikasta. Nyt tavoitteena on käydä lukio loppuun pienin askelin ja oppia tunnistamaan omat rajat.

”Olen tosi vaativa itseäni kohtaan, olen aina ollut perfektionisti. Nyt opettelen, että kaiken ei tarvitse aina olla niin täydellistä. Täydellisyyttä ei ole olemassakaan.”

Tällä hetkellä Jenna iloitsee siitä, että on uskaltanut ottaa yhteyttä sellaisiin kavereihin, joita ei ole nähnyt pitkään aikaan. Ympärillä on ihmisiä, jotka haluavat auttaa ja olla mukana Jennan elämässä. Kaverin lapsen kanssa touhutessa Jenna iloitsee siitä, että saa olla tärkeä jollekin pienelle. Iloa tuo myös se, kun huomaa pystyvänsä tekemään asioita, oppimaan uutta ja harrastamaan liikuntaa pitkästä aikaa.

Kaikesta voi selvitä

Vaikeita asioita läpikäyvälle Jenna haluaa sanoa, että aina on toivoa:

”Vaikka menisi kuinka syvissä vesissä, se ei tarkoita, ettei siitä joskus selviäisi. Kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Vaikka kuinka tuntuisi, että toivo on menetetty, se ei ole. Aina on toivoa jäljellä.”

Jenna kehottaa myös tavoittelemaan omia unelmiaan rohkeasti. ”Kaikki on mahdollista. Ei ole sellasta tilannetta missä sulla ei olisi lupaa yrittää ja lupaa onnistua. Ja jos ei onnistu ekalla kerralla, niin se ei välttämättä onnistu toisellakaan kerralla, mutta se onnistuu joskus.”

Kuva: bertvthul from Pixabay